Hänellä oli ollut hyvä ja onnellinen lapsuudenkoti, vähistä varoista
huolimatta. Isä, Ananias Salmelin, oli ollut vaatimaton laivuri
pienessä rantakaupungissa lähellä Mikon nykyistä työpaikkaa; äiti oli
leipurin tytär, ahkera ja toimelias. Lapsia oli kasvatettu kurissa ja
hurskaudessa, ja ihmisiä heistä kaikista oli tullutkin. Yksi sisar
oli räätälin, toinen kellosepän vaimona kotikaupungissa. Kaksi veljeä
purjehti merillä. Mikko, nuorin, oli hyväpäinen ja lukuhaluinen, sai
käydä lyseon, pääsi yliopistoon ja luki lyhyessä ajassa papiksi,
koko kotiväen yhteisvoimaisten uhrausten avulla. Hän oli hellällä
kiitollisuudella kiintynyt heihin, eikä korkeampi sivistys suhdetta
muuttanut vähässäkään määrässä. Kun vanhemmat kuolivat, ensin äiti,
sitte isä, kaipasi hän heitä hyvän pojan hartaalla sydämellä.
Sisaruksiansa hän säännöllisesti kävi tervehtimässä, ja kirjevaihtokin
säilyi sydämellisenä.
Opiskeluaikanansa pääkaupungissa hän otti osaa yleisiin hengellisiin
harrastuksiin, muun muassa toimien pyhäkoulunopettajana. Siinä
työssä hän kohtasi Heljä Lehdon, Korpimäen kartanon tyttären kaukaa
Karjalasta. Neito oli hänelle kuin ilmestys. Kuinka tällainen
valo-olento oli liittynyt Jeesus Nasarealaisen halpaan saattueeseen ja
palveli köyhien karitsojen ruokkijana Kaupunkilähetyksen avustajien
joukossa? Mikon mielestä hän hienoine piirteineen ja aistikkaine
pukuineen olisi kuulunut taideseuroihin, tanssisaleihin tai jonnekin
muuanne, mihin laivurinpoika-teoloogilla ei ollut asiaa. Hän näki
neidon joka viikko pyhäkoulunopettajain valmistuskokouksissa, ja
heidän tuntinsa olivat samaan aikaan rukoushuoneen eri osissa. Kerran
opettajat olivat kutsutut johtavan pastorin luo, ja Mikko sai silloin
tietää, että neiti Lehto asui siellä, käydessään käsityökoulua
Helsingissä. Sitä tietä hän siis oli joutunut pyhäkoulutyöhön.
Mikko katseli neitoa, joka askarteli pienokaisten parissa, äidillisen
hellänä, varmana ja ujostelemattomana. Ei ollut Mikkokaan ujo eikä
arka luonteeltaan, päinvastoin voimakas, jopa joskus häikäilemätön.
Mutta ei hän rohjennut lähestyä kuuntelemaan Heljä Lehdon opetustunteja
eikä muutenkaan paljon puhua hänen, kanssaan. Kuitenkin oli jotakin
selittämätöntä heidän välillänsä. Mikko ymmärsi, että hän ensi kerran
elämässään rakasti naista — rakasti, vaikka ei tietänyt hänestä paljoa
enempää kuin oman ihastuksensa.
Silloin hän voitti itsensä ja etsi tilaisuutta kahdenkesken
asettaakseen neidolle sydämensä kysymyksen. Ei se kysymys lähinnä
kuulunut: "Rakastatteko minua?" Se kuului: "Rakastatteko. Jeesusta,
Vapahtajaa?" Ja kun tyttö loi häneen suuret sinisilmänsä vakavina ja
hiukan ihmettelevinä, vastaten: "Rakastan" — silloin hänelle oli kaikki
tärkein ratkaistu. Siitä hetkestä hänen arkailunsa hävisi kokonaan,
ja hän suuntasi koko tarmonsa ja pyrkimyksensä Heljän voittamiseen
ikiomaksensa.
Ei sen ollut vaikea onnistua. Heljä sai kuulla lähetyspastorilta ja
kaikilta muilta, kuinka lahjakas, etevä ja jaloluonteinen oli nuori
teoloogi Mikko Salmi. Silloin sekin sana heitettiin, jonka Mikko nyt
lähes yhdeksän vuotta myöhemmin itseänsä ivaten oli toistanut — että
hänessä piili tuleva piispa. Noista puheista Heljä tosin vähät välitti,
kun niitä aikoinaan hänelle ladeltiin... Mikko voitti hänet tummalla,
miehekkäällä kauneudellaan, rakkautensa hehkulla ja ennen kaikkea
ehjällä, rohkealla kristillisyydellään, jota hän ihaili. Heljä itse oli
varsin toisenlainen, mutta vilpitön Jeesuksen opetuslapsi hänkin omalla
tavallaan, omassa mitassaan.
Kun he olivat toisensa löytäneet, ei heidän kauvan tarvinnut omaa
kotia odottaa. Mikko valmistui samana keväänä, ja Korpimäen isä ja
äiti varustivat pienen pesän viihdykkääksi tyttärellensä ja uudelle
pojallensa.
Niin, silloin ei Mikko ollut Heljää pyytänyt lähetyssaarnaajan vaimoksi
Afrikan erämaihin eikä Kiinan kosteihin ja likaisiin kaupunkeihin.
Olisiko Heljä uskaltanut ja tahtonut, jos hän olisi sen tehnyt jo
alussa?
Kuin unelma oli heidän elämänsä liitänyt tähän asti. Todellakin se
oli ollut sekoittumatonta onnea ja päivänpaistetta. Heljä oli Mikolle
lakkaamatta uusi ihanuuden ilmestys, ja rakkaat lapset täydensivät
kodin ilon. Ei ollut erikoista sairautta sattunut, ei mitään
huomattavia vastoinkäymisiä. Oman vakinaisen seurakunnankin Mikko oli
saanut heti ensi kerran hakiessansa, kappalaispaikan, jossa hän nykyään
armovuoden aikana samalla toimitti kirkkoherrankin virkaa. Työtä oli
hyvin paljon, mutta pääasia oli, että Jumalan siunaus siinä alunpitäen
oli voimakkaana tuntunut.
Oliko onni veltostuttanut häntä? Kenties opintojen jatkamisen suhteen.
Siksipä oli aika tarmolla ryhtyä niihin, niin hän oli harkinnut ja
muillekin selittänyt. Kunnianhimo ja elämän mukavuuden tavoittelu kulki
mukana, mutta verhoutui velvollisuuden vaippaan.
Mitäpä siitä enempää! Olihan tili nyt selvä Jumalan kanssa, ja Heljälle
oli kaikki puhuttu. Arvelutti, etteihän se nyt vaan ollut tapahtunut
liian myöhään, onnea ja sopusointua särkien.
Kuinka hän sanoikaan, hellä ja rakastava Heljä, ajattelemattoman
itsekkäänä suuressa tuskassansa: "Miksi juuri sinun pitäisi lähteä?
Miksi ei joku muu yhtähyvin?" Yhtä lämmin on toisenkin puolison ja
toisenkin isän ja äidin sydän, yhtä suuri sen uhri ja kärsimys.
Mutta Mestari on sanonut: "Ei ole ketään, joka minun tähteni ja
evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista
tai isästä tai äidistä tai vaimosta tai lapsista tai pelloista, eikä
saisi satakertaisesti takaisin nyt tässä ajassa ja tulevassa maailmassa
ijankaikkista elämää."
Ymmärsiköhän Heljä hänet oikein? Käsittikö hän sen, mitä Mikko oli
tahtonut painostaa: että vastauksen Herralle hän oli antanut _vain
omasta puolestaan_ ja pyytänyt Heljää rukoilemaan — ei lähtöä, ei
jäämistä, ei mitään määrättyä heille kummallekaan — ainoastaan
_alttiutta Herran tahtoon_ hänelle myös.
Sillä vasten Heljän tahtoa hän ei koskaan lähtisi. Uhri oli oikeutettu
vain, jos he molemmat yksimielisesti ja ilolla tahtoivat sen antaa.
Silloin siitä lapsillekin oli korkein siunaus koituva, vastoin kaikkia
inhimillisen järjen tai tunteen päätelmiä.
Kun Hans Egede aikoinaan halusi lähteä Grönlantiin eskimojen luo, kesti
kauvan, ennenkuin hän voitti vaimonsa sydänaatteellensa. Mutta sittepä
olikin Gertrud rouva oikea lähetyssaarnaajan vaimon esikuva innossa,
kestävyydessä ja rakkaudessa.
Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Ei Heljänkään suhteen. Kaikkein
vähimmin hänen!
Mutta toisaalta — tapahtukoon Jumalan tahto!
* * * * *
Heljä huoneessaan oli ensin kuin huumauksissa, liikkumatonna,
satutettuna kuin lintunen siipeen. Sitte tunteet kiihkeinä kuohahtivat.
Hän syöksähti lasten vuoteiden luo, ja vähältä piti, ettei hän
puristanut heitä syliinsä ja herättänyt unen rauhasta.
Mutta kesken kaiken kaikuivat hänen korvissaan hänen omat sanansa, ne
viimeiset, joita Mikko oli pyytänyt häntä laskemaan Jumalan eteen:
"Miksi ei joku muu voisi lähteä, miksi juuri sinä? Miksi ei joku muu
voisi lähteä?"
Polttava hehku poskillaan hän itkien vaipui vuoteensa viereen, kätki
kasvonsa peitteeseen ja nyyhki: — Jumalani, Vapahtajani, kuinka
itsekäs minä olen! Auta minua, _taivuta minut_ siihen, mitä itse en
voi, siihen, mitä tahdot — _jos_ tahdot - sillä sinähän olet rakkauden
Jumala...
Mikko oli tahollansa ennättänyt ajatella ajatuksia kokonaisen pitkän,
monijaksoisen sarjan, Heljä vain yhden yksinkertaisen, ainoan, silloin
kuin ovi väliltä avautui. Mikko sen avasi, hellänä, huolekkaana.
Nähdessään vaimonsa itkettyneet silmät, hän ei voinut muuta kuin kietoa
kätensä hänen kaulaansa, kyyneltyä itsekin ja kuiskata haikein sydämin:
— Heljäni, armas, voitko rakastaa minua nytkin, sano, voitko? Ja
uskotko, että minä sinua rakastan?
Ja Heljän huulilta kuului hiljaa: — Rakastan ja uskon... Ja _minä olen
rukoillut, niinkuin pyysit..._
He elivät nyt kumpikin sellaista hetkeä, jona unohtuu koko ympäröivä
maailma, ja taivas on likeisempi kuin lähin todellisuus.
Silloin kajahti kumea jyskytys ulkoeteisen ovelle. Säpsähtäen he
havahtuivat kuuntelemaan.
— Mitä se on?
— Olli! Oi hyvä Jumala, auta! Mikko, riennä — mitä onkaan tapahtunut?
Mikko ei enää kuullut, hän oli siepannut kynttilän ja ehtinyt jo
eteiseen asti.
V