Heljä oli riisunut puseronsa, heittänyt yllensä väljän sinertävän
kampausnutun ja purkanut pitkän, runsaan vaalean tukkansa, suodakseen
sitä yöksi. Mikko ei vielä alkanut riisuutua, hän seisoi ja katseli
vaimoansa.
— Sinä annoit nimen tytölle ja minä pojalle,-hän sanoi. — Taisi osua
oikeaan, enemmän kuin arvasimmekaan. Mutta Auri, hän on vasta umpu;
sinä se olet oikea Päivänkukka.
Heljä käännähti hymyilevänä.
— Mitä nyt? Sinähän puhut kuin sulho, morsiamelle. Tahdotko minua
hyvitellä äskeisten synkkien silmäystesi jälkeen?
— Olenko minä sinuun luonut synkkiä silmäyksiä?
— Olet tietenkin. Mutta minä en ymmärtänyt miksi. Joskus sinä pahastut
turhasta. Minä sanoin, ettei olisi ollut hauska olla Pattesonin
vaimona. Et suinkaan luullut, että vertasin sinua häneen? Mikko kulta —
enhän minä tarkoittanut loukata, vaikka välistä todellakin huolehdin ja
vapisen tähtesi.
— Oi Heljä, ethän sinä minua loukannut. Mutta minä pelkään, että
Päivänkukka minun rinnallani on liian karussa maassa.
— Älä nyt lavertele turhia. Miksi me puhummekaan meistä — sinusta ja
minusta. Ollin asia on tärkeämpi. Mitä se poika onkaan saanut päähänsä!
Luuletko, että hän suostuu lähtemään huomenna kotiin? Onhan sekin
vahinko, matka maksaa, mutta —
— Rukoilemme hänen puolestaan, Heljä. Hänen ja koko kaupungin ja maan.
Mikko Salmen sydämessä asui synkkä aavistus. Eikö kuitenkin
Olli aikonut tekoansa juuri tänä yönä? Hänestä tuntui, että
estely ja vakuuttelu ei ollut nuorukaiseen tehonnut. Mitä oli
tehtävä? Ilmiantajaksi hän ei voinut eikä tahtonut ruveta. Eikä
kaksikymmenvuotias ollut enää lapsi, joka teljetään huoneeseensa, jos
hän on uppiniskainen.
Hän päätti tehdä ainoan, mikä oli hänen vallassansa: valvoa, rukoilla,
odottaa. Hänen oma työhuoneensa oli makuuhuoneen ja eteisen välillä,
ovi vastapäätä Ollin ovea. Jos hän istui kirjoituspöytänsä ääressä
ja piti eteiseen vievän oven auki, ei Olli voinut poistua hänen
huomaamattansa. Ikkunakin oli talveksi suljettu, eikä avattavasta
ruudusta mies mahtunut.
Tämän selviteltyään itsellensä hän tyyntyi.
— Menen lukitsemaan ulko-oven, — hän sanoi Heljälle. Tietysti se oli
lukittava nyt kuten aina. Kätkeäkö avain? Ei, ei sellaista keinoa. Eipä
siitä olisi apuakaan, hän samassa muisti. Ollilla oli oma avaimensa.
He polvistuivat yhdessä, Mikko ja Heljä. Mikon rukous oli kuin liekki,
joka kohosi ukkostumman taivaan taustaa vasten. Se vaikutti Heljään
oudosti, ei rauhoittaen, vaan jännittäen ja järkyttäen.
— Kuule, — sanoi hän, heidän noustuansa. ‒ Sinä et usko, että Olli on
heittänyt aikeensa.
— En, — sanoi Mikko. — Mutta ohjakset ovat Jumalan käsissä. Nuku
rauhallisesti. Minä aion valvoa, vaikkapa aamuun asti, jos on tarvis.
— Kuinka voit luulla, että minäkään nukkuisin? Suo minun valvoa
kanssasi! Tämä on kauheata... Jospa voisimme keskustella jostakin, joka
olisi niin suurta, että se voittaisi tämän. Minä tiedän, mitä vastaat:
Jumala. Kun osaisin panna käytäntöön, mitä uskon... levätä niinkuin
pieni karitsa.
Mikko Salmi seisoi taas katsellen vaimoansa samalla selittämättömällä
katseella kuin jo useita kertoja tänä iltana. Hän empi vielä, mutta
teki sitte nopean päätöksen.
— Tahdotko siis, Heljä, että puhun sinulle, todella jotakin suurta —
jotakin, jota et ole odottanut?
— Mikko, sinä pelotat minua!
— Päivänkukka, armas... Tule, istu tähän luokseni.
Heljä painui hänen puoleensa, ja hän puristi hentoa, pehmoista vartaloa
rintaansa vasten intohimoisella hellyydellä. Hän suuteli silmiä,
poskia, punahuulia.
— Mikä sinun on, Mikko? — ihmetteli Heljä, onnesta ja huolesta väristen.
Mikko päästi hänet irti, ja hänen katseensa kulki jo taas pois, tuonne,
missä oli kaksi pientä vuodetta rinnakkain. Auri ja Tarmo, rakkaat
lapset. Hän nousi, meni viereen ja katseli heitä, palasi sitte Heljän
luo, vakavana ja hillittynä jälleen.
— Istu kuuntelemaan, — hän pyysi.
Heljä totteli vaieten, jännittyneessä odotuksessa.
— Sinä tiedät, että olen tutkinut Etelämeren saarten lähetystyötä.
Toisessa tarkoituksessa ryhdyin siihen, toinen on ollut tulos.
— Kuinka niin? — Heljä ihmetteli. — Tottahan siitä tulee
tutkintokirjoitus? Ei suinkaan sinun vaivasi ole hukkaan mennyt?
— Ei, ei, olen saanut monin verroin enemmän kuin odotin. Kirjoitan
kyllä tutkimukseni, mutta en enää itseni tähden. Herran työn tähden sen
teen.
— En ymmärrä, — sanoi Heljä hiljaa.
— Niin, katsohan, vaikuttimissa on ero. Me viihdymme hyvin täällä,
minulla on yltäkyllin työtä seurakunnassani, ja sisaruksenakin asuvat
niin lähellä, että silloin tällöin on helppo tavata heitä. Palkka
riittää toimeentuloksemme, kunnes kerran virkavuosien nojalla pääsen
ehdolle johonkin kirkkoherranvirkaan. Miksi luulet, että minä kumminkin
rupesin korkeampaa arvoastetta tavoittelemaan?
— Sinähän usein olet kauniisti puhunut meistä, lapsista ja minusta,
— vastasi Heljä. — Olet sanonut, että haluat meille mukavampaa ja
suurempaa pappilaa maalla tai ehkä kotia Helsingissä... että lapset
saisivat kasvaa kaiken omistamisessa, mikä tekee elämän rikkaaksi, ja
minun olisi hyvä olla. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei meiltä
täälläkään mitään puutu.
— Niin, niin, Heljä, kyllä minä teitäkin ajattelin. Tahdoin teille
mukavaa, helppoa elämää, sellaista joka kietoo kukkaköynnöksillä ja
nukuttaa tuoksuihin. Tahdoin teille sitä, mitä maailma antaa. On se
kyllä inhimillistä.
— Kuinka oudosti sinä puhut, Mikko!
— Voisin puhua oudommastikin. Esimerkiksi, että minun mahdollisuuteni
ovat suuremmat kuin pikkukaupungin kappalaisen. Turha on istua
piilossa, jos voi nousta jalustalle. Sanoihan kerran joku, että minussa
on ainesta vaikka piispaksi!
— Mikko, mikä sinun on? Sinä saatat minut aivan ymmälle.
— Katsos, Heljä, minä vain armotta paljastan sinulle sisintäni,
niinkuin Jumala on minulle itselleni tehnyt. Enhän minä suinkaan
alunpitäen ole ollut tietoinen siitä, mitä sydämessäni on asunut.
Minähän muka vain olin velvollinen kartuttamaan tietojani, minun piti
päästä kokoamaan suurempia joukkoja Herralle, minun oli luonnollisella
tavalla huolehdittava teistä, rakkaistani. Näinhän virkaveljistäni ken
tahansa voisi yrittää, kellä kykyä ja tilaisuutta on. Miksi siis en
minäkin?
— Niin juuri, miksi et sinäkin. Eihän opintojen jatkaminen voi olla
väärää. Sinä asetat oikean asian rumaan valoon. Älä, Mikko, puhu noin,
se tuntuu pahalta.
— En minä puhu muista, puhun vain itsestäni. Herra minut riisui
paljaaksi ja löi maahan. Kuta enemmän luin lähetyshistoriaa, kuta
syvemmälti tutustuin hänen palvelijoihinsa, jotka kaikkensa uhraten
lähtivät viinimäkeen, kauvas oudoille rannoille, jättäen taaksensa
maallisen onnen ja kunnian parhaat unelmat, ainoana elämän valtavoimana
Jeesus Kristus — kuinka pieneksi silloin kutistuinkaan ja kuinka
häpesin itseäni!
— Nöyrille Jumala antaa armon, — sanoi Heljä.
— Antaa... minullekin antoi, kun oli ensin tyhjentänyt. Tiedätkö,
millaisen armon? Hän kääntyi minun, arvottoman puoleen ja kysyi:
"Oletko _sinä_ valmis?"
Heljän silmät suurenivat hämmästyneen kysyvinä.
— Anna anteeksi, oma rakkaani, että en silloin heti tätä kertonut
sinulle. En voinut, sillä oman taisteluni aallot vasta kuohuivat.
Epätoivoisena potkin tutkainta vastaan, vaikka minun tomuun painuneena
olisi tullut kiittää ja ylistää. Sinusta puhuin Herralle ja
lapsistamme. "Minulla on hento, suloinen vaimo, on kaksi herttaista
lasta, jotka sinä, Herra, annoit..." Mitä hän vastasi? "Joka ei luovu",
"joka ei seuraa" — sinä tunnet ne sanat... Etkä sinä aavistanut tästä
kaikesta mitään!
— En. — Heljän huulet tuskin liikkuivat.
— Tunsit vain rakkauttani ehkä entistä enemmän, etkö tuntenut? Eikä
seurakuntakaan ole muuta huomannut, kuin että työintoni on kiihtynyt,
aivan kuin aikani sen keskuudessa olisi lyhyt.
Hän vaikeni hetkeksi, sitte jatkoi, ja äänessä oli hänen tahtomattaan
juhlallinen sävy:
— Nyt en enää ponnistele. Kristus on tullut minulle väkevämmäksi omaa
itseäni, työtäni, tulevaisuussuunnitelmiani ja teitäkin, rakkaita.
Hän tehköön minulle, mitä tahtoo, pitäköön täällä tai vieköön sinne,
elämään tai kärsimyksiin ja kuolemaan...
— Etelämeren saarilleko? — huudahti Heljä kauhusta kalpeana.
Kysymys rikkoi Mikon ylentyneen mielentilan, niin että hänen täytyi
nauraa kesken kaiken.
— Mutta lapsi, mitä sinä ajattelet? Siellä oli Pattesonin ja hänen
tovereittensa työmaa; Suomen lähetysseuran on Kiinassa ja Ambomaalla.
— Mitä se sen parempi on? — sai Heljä huuliltansa.
— Ei parempi eikä pahempi. Kaikkialla on huutava hätä, missä Jeesusta
ei tunneta. Juuri tänä iltana itse siitä puhuit lapsille, kun salissa
näytit palmua. Sinähän rakastat lähetystä, kuulut lähetysompeluseuraan,
luet Lähetyssanomia ja —
Heljä oli purskahtanut itkuun. — Se on mahdotonta, — hän nyyhki. —
Siellä sinä alituiseen olisit vaarassa. Ilmanalakin on epäterveellinen.
Lapset ainakaan eivät sitä kestäisi.
— Ymmärrät siis, että en taistelutta ole antautunut, — vastasi Mikko
hiljaa.
Heljä kohotti äkkiä kyyneleiset kasvonsa, tuijottaen Mikkoon.
— Ehkä jättäisitkin minut kotiin lasten kanssa? Tai lapset vieraille?
Niinkö?
— Heljä, Heljä rakas, tämä kaikki tulee sinulle liian äkkiä. Anna
anteeksi! Enhän minäkään vielä mitään tiedä, en muuta kuin oman
alttiuteni, jos Herra minut kutsuu. Rauhoitu, hiljenny, oma rakkaani!
Tahdothan kanssani laskea sen kaiken Herran hyviin käsiin? Rukoilethan,
että sinunkin _tahtosi taipuisi kaikkeen, mitä Herra kysyy sinulta?_
— Sehän on mahdotonta! En luovu sinusta, en luovu lapsista, en tahdo
sitä! Kuollaan yhdessä, jos täytyy. Mutta ei Jumala sellaista vaadi, ei
sinulta eikä minulta eikä noilta meidän pikku raukoiltamme. Miksi juuri
sinun pitäisi lähteä? Miksi ei joku muu yhtähyvin? Miksi —
Mikko näki hänen tuskallisen kiintymyksensä ja kumartui häntä
suutelemaan.
— Anna sen kaikua korvissasi, mitä nyt juuri viimeksi sanoit. Jää
yksin, Heljä, puhu Jumalan kanssa.
Hän siirtyi hiljaa vierihuoneeseen, sulkien välioven äänettömästi.
Niin, nyt oli Heljä saanut ajattelemista, suurempaa hänen sydämellensä
kuin Ollin puuhat ja aikeet. Heljä raukka! Hän oli jo sanoissa tehnyt
syntiä, mutta Mikko pani sen omaan laskuunsa. _Hänen_ sanojensa
taitamattomuus ja äkkinäisyys sen oli aiheuttanut. Heljän täytyi saada
koota mielensä.
Itsekin Mikko kaipasi yksinäisyyttä nyt. Raskain hetki oli ohitse,
mutta "voima oli lähtenyt hänestä", ja hän tarvitsi uutta Herraltansa.
Oli täysi hiljaisuus oven kummallakin puolella.
Mikko istui kirjoituspöytänsä ääressä ja nojasi päätänsä käteensä.
Hänen mieleensä johtui Paavalin lause: "Naimaton mies huolehtii sitä,
mikä on Herran omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi, mutta nainut
huolehtii maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi."
Kuinka paljon helpompi olisi hänenkin ollut empimättä ja kohta totella
Herran ääntä, ellei kiinteitä, kalliita siteitä olisi ollut!