Ulkona oven takana oli vanha ukko. Hän haki pastoria kuolevan sairaan
luo, lähimmälle saarelle, jonne oli muodostunut kylämäinen esikaupunki.
Ukko pyyteli anteeksi tuloansa näin yöllä ja pahassa ilmassa. Ihme,
että olikin pastori vielä ylhäällä. Se häntä rohkaisi kolkuttamaan, kun
kynttilä tuikutti ikkunasta.
Pastori pyysi ukkoa sisälle, kunnes hän varustautuisi lähtemään.
— Olisi kyllä kiire, taitaa olla loppu käsissä.
— Minä riennän. Heti olen valmis. Mikko Salmi hengähti syvään.
Hänkin oli hermojännityksessä tänä yönä. Miksi hän kohta oli jotain
vaarallista kuvitellut, Heljän säikähdyksen tartuttamana?
Heljä värisi aivan kalpeana, kun Mikko muutamalla tyynnyttävällä
sanalla selvitti tilanteen. Mutta ei hän siitäkään rauhoittunut.
— Oi, pitääkö sinun mennä minun luotani pois? Ja tuohon kauheaan
lumimyrskyyn... Niin, tietysti sinun pitää... Mutta nyt et sinä voikaan
vartioida Ollia.
— En. Jätän hänet Jumalan käsiin; asia on johdettu näin. Mene sinäkin
nukkumaan, Heljä. Hyvästi nyt.
Hän oli ottanut esiin ja pannut kuntoon rippineuvot, suuteli vaimoaan
ja meni pukeutumaan eteiseen, jossa ukko lumivettä tippuvana istui
pimeässä.
Ohi mennessään hän kuitenkin raotti Ollin ovea. Huoneessa oli hiljaista
ja pimeää. Olli siis nukkui. Hän sulki varovasti oven ja pujahti vielä
kertomaan huomionsa Heljälle, joka siitä oli hyvin kiitollinen.
Mikä ryöppy, ulvona, kohina siellä ulkona! Turkinkaulus pystyssä,
etukumaroissaan pastori ponnisteli eteenpäin noutajansa rinnalla. Hän
olisi mielellänsä kysellyt ja puhunut saadakseen valmistavia tietoja
vakavan tehtävänsä varalle, mutta täytyi tyytyä vain katkonaisiin
lauselmiin.
— Kuka on sairaana?
— Minun eukkoni.
— Eikö ollut ketään muuta lähetettävänä, kun te itse tulitte?
— Ei ollut.
— Onko sairas nyt ihan yksin?
— Naapurista eräs vaimo on siellä. Kuljettiin kotvan ääneti, tuulta
puskien.
— Onko hän sairastanut kauvan? — alkoi taas pastori.
— On.
— Mikä tauti hänellä on?
— Rintatauti. On sylkenyt verta.
— Miksi nyt vasta haitte minua?
— Ei arvattu kiiruhtaa. Kun on heikkona kauvan, niin luulee
pitemmältäkin kestävän.
Mikko kuohahti sisimmässään. Semmoisia ihmiset ovat! Ei tarvita Jumalaa
eikä pappia, ennenkuin viimeisimmässä hädässä. Luullaan, että hän on
mestari, joka muutamassa hetkessä korjaa kohdalleen, mitä pitkä elämä
on nurin heittänyt. Ja ehtoollista pidetään taikana, joka ilman muuta
auttaa pelastukseen, silloinkin kun sairas jo on niin heikko, että
tuskin ymmärtää mitä tapahtuu.
Hän oli vähällä sanoa kovia ja kiihtyneitä sanoja, mutta hillitsi
mielensä ja astui ääneti. Ruvetessaan puhumaan hän oli vakava ja
ystävällinen.
— Onko vaimonne elänyt uskossa?
— Sitähän se on jos mitä.
— Sitte on hyvä. Senkötähden teidän mielestänne ei ennen tarvittu
pappia?
Mies ei heti vastannut. Kysymys tuntui oudostuttavan. Hänelle alkoi
jotakin häämöittää siitä, mikä pastorin mielessä vastikään oli
liikkunut.
— Niin, — hän sanoi empien, — jos jokainen juoksuttaisi ilman
hätätarvetta, niin eihän teille jäisi rupeaman aikaa.
Totta sekin. Mikkokin huomasi väärin arvostelleensa ainakin tällä
kertaa. Sitä parempi. Kunpa nyt ajoissa ehdittäisiin perille.
Kun nyt edessäolevasta tärkein oli selvillä, irtautuivat ajatukset
liikkumaan taaksepäin. Mikon mieleen välähti lause, johon hän ei ensi
hetkenä ollut kiinnittänyt erikoista huomiota, mutta joka kuitenkin oli
jäänyt hänen tajuntaansa.
— Te sanoitte, että uskalsitte koputtaa, kun näitte valoa ikkunasta.
Mistä ikkunasta?
— Siitä pihanpuoleisesta, portaitten vierestä.
— Oikealtako?
— Niin, nuoren herran kamarista. Onko hän sukua? Olen nähnyt pastorskan
kanssa kirkossa.
— Vaimoni veli asuu meillä. Hän on lukemassa.
— Myöhään teillä valvotaan.
— Ei tavallisesti. Sattui tällä kertaa. Mikko jäi ihmettelemään.
Ollin kynttilä oli siis palanut ukon tullessa. Kuinka hän sitte siinä
tuokiossa olisi uneen päässyt? Eikä ollut edes utelias tuon äkillisen,
yllättävän koputuksen johdosta! Eihän hän vain ollut huomaamatta
pujahtanut ulos? Miten ja milloin? Ei, ei ollut mahdollista.
— Näittekö nuorta herraa? — kysyi Mikko äkkiä, koettaen pysyttää
ääntänsä rauhallisena.
— Katsoi hän ulos huoneestaan, kun te olitte rippikaluja hakemassa, ja
kysyi mikä on. Minä sanoin.
— Oli ehkä jo riisuutunut.
— Ei ollut, oli täysissä vaatteissa ja kynttilä kädessä. Jumala salli
valvoa, oli se hyvä minulle. Olisi tuntunut vallan pahalta ajaa ihmisiä
vuoteesta ylös. Tämäkin oli kyllä paha.
Mikko tiesi tarpeeksi. Siis kumminkin tänä yönä! Olli valvoi
pukimissaan, mutta varovaisuuden vuoksi sammutti kynttilän ja
heittäytyi nukkuvaksi, kun Mikko lähestyi. Se ei hyvää merkinnyt.
Loppumatkan hän kulki vaihtamatta monta sanaa ukon kanssa.
Ristiriitaiset ajatukset hämmensivät rauhaa. Mutta oli miten oli, hänen
oli pakottautuminen unohtamaan omat huolensa. Äänettömässä rukouksessa
hän vielä kerran uskoi ne Jumalalle, koettaen keskittyä ajattelemaan
häntä, jonka luoksi oltiin menossa.
Lyhyellä jäämatkalla tuuli hyökkäsi takaapäin, ajaen kulkijat
puolijuoksuun. Ukko läähätti raskaasti, jalkojen takertuessa
kinostuneeseen lumeen, joka peitti polun. Mikko pyrki reippaasti
eteenpäin; hänelle tämäntapaiset vaikeudet eivät suuria merkinneet.
Jo noustiin saaren töyräälle; jo pilkoitti valo matalan mökin ikkunasta.
He astuivat eteiseen, pudistelivat pois lumen ja tulivat tupaan.
— Vieläkö elää? — kysyi ukko jo ovessa naiselta, joka kääntyi vuoteen
äärestä heidän tullessaan.
— Vielä. Nukkuu.
He riisuivat päällysvaatteensa ja lähenivät vuodetta. Ukko pysähtyi
jalkopuoleen, nainen siirsi syrjään tuolinsa, ja pastori asettui
sairaan pään kohdalle. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
Sairas oli vanha mummo, kutistunein kalpein kasvoin. Hänen horteensa
ei näyttänyt tavalliselta unelta, sillä silmät olivat auki, vaikka hän
ilmeisesti ei niillä mitään nähnyt lähimmästä ympäristöstänsä. Jossakin
kaukana hänen henkensä vaelsi.
Pastori pudisti päätänsä.
— Taisitte hakea liian myöhään. Hän kyllä elää, mutta tämä maailma ei
enää ulotu häneen.
Ukko huokasi murheellisena. Taisipa olla niin. Nainen tarjosi
pastorille tuolin.
— Jos sentään odottaisitte vähän vielä. Niin he odottivat puolen
tuntia, tunnin.
Silloin pastori nousi.
— Ei hyödytä viipyä enempää.
Hän laski kätensä sairaan otsalle ja lausui juhlallisesti: — Herra
siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra valistakoon kasvonsa sinun
päällesi —
Silloin sairas liikahti. Pastori ei keskeyttänyt; mutta hän huomasi,
että lasimaisiin silmiin palasi elämän ilme. Ne katsoivat häneen yhä
kiinteämmin ja tajuisemmin.
Kun hän oli lopettanut, hengähti sairas syvään ja tunsi kaikki
ympärillänsä.
— Ihmeellistä, — sanoi pastori kuin itsekseen. Hän valmistautui
vanhusta puhuttelemaan, mutta tämä ennätti ennen.
— Minä jo kävin taivaassa, — hän sanoi selvällä äänellä.
— Niinkö? Olette nähnyt ihanaa unta. Varmaan se piankin tulee
todellisuudeksi teille.
— Ei unta, — sanoi sairas varmasti. Pastori ei pitänyt tarpeellisena
väitellä. Mutta taas sairas ehti puheeseen ennen häntä.
— Näin siellä teidätkin, pastori.
— Jumalan armosta toivon sinne pääseväni, ‒ hän vastasi vakavasti.
— Teillä oli kruunu päässä... kirkas...
— Se on luvattu meille, jos pysymme uskollisina loppuun asti. Jumala on
auttava minua siihen.
— Minä kysyin, kuinka se on niin kirkas... Minulle vastattiin, että se
on _marttyyrikruunu..._
Sairaan puhe alkoi käydä vaivaloisesti. Viimeinen sana hiljeni
kuiskaukseksi. Kuitenkin kaikki kolme läsnäolijaa kuulivat sen.
Pastori oli kalvennut. Ei pelosta — ei, sen hän tunsi — vaan Jumalan
pyhän, juhlallisen läheisyyden tunnosta.
Hän ei heti saanut sanaa huuliltansa, vaan vaipui polvillensa sairaan
vuoteen ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Aika väistyi ja ijäisyys
humisi hänen ympärillään. Sitte hän puhkesi äänekkääseen, palavaan
rukoukseen ja ylistykseen.
Noustuaan hän antoi sairaalle ehtoollisen, uskoi hänet Jumalan käsiin
viimeistä matkaa varten, hyvästeli toiset ja lähti. Ovelta hän kääntyi,
sanoen ukolle ja vieraalle naiselle: — Jumalan edessä velvoitan teidät
vaikenemaan siitä, mitä olette kuulleet tänä yönä.
Ulkona myrsky riehui edelleen. Pastori tuskin sitä huomasikaan.
Hänen jalkansa kulkivat nopeaan ja koneellisesti, mutta ajatukset
askaroitsivat yön ihmeellisissä kokemuksissa.
— Jumalan kiitos, että kerroin Heljälle lähetyskutsumuksesta, jonka
olin tuntenut sydämessäni. Ja Jumalan kiitos, että hän sai voimaa
rukoilla oman tahtonsa taipumista. Sillä nyt tiedän, että se on
tapahtuva. Nyt olen saanut vihkimyksen uuteen pyhään tehtävään enkä
epäile enää. Mutta tätä, mitä nyt samalla tiedän ilmoituksena Jumalan
suusta, ei minun ole oikeus kertoa edes hänelle. Ei ennen kuin hetki
lähenee.
Vasta kaupungin katuja astellessaan hän havahtui. Lähin todellisuus
palautui jälleen. Hän muisti Ollin ja nuorten suojeluskuntalaisten
yöllisen aikeen. Hänen mieleensä välähti, että tässäkin asiassa kenties
oli vielä tehtävä tarjona, joku odottamaton tilaisuus, joku estämisen
mahdollisuus. Jumalan tiethän ovat rikkautta täynnä; niihin sisältyy
tarkoituksia enemmän kuin yksi. Hänet oli johdettu pois kodistansa
hetkellä, jolloin hän oli luullut olevansa siellä tarpeellinen
Ollin tähden. Ehkäpä olikin niin, että hän pimeällä kadulla nyt oli
tarpeellisempi sekä Ollin että vielä muidenkin vuoksi. Tässähän olivat
arvaamattomat asiat kysymyksessä.
Hän teki nopean kaarroksen sitä suuntaa kohti, missä venäläisten
asevarastot sijaitsivat.