V.

Sunnuntaina, jolloin Tuomas jouti olemaan tuvassa ja entistä ihastusta

tuntien katseli Laaran sunnuntaiksi somistettua kauneutta ja

kaikinpuolisia liikkeitä, ei hän enää malttanut olla menemättä tekemään

sille leikin alkeita, vaikka ei saanutkaan alkua, kuten ennen. Laara

oli paljon taipumattomampi, hätäili alituiseen, että jos isäntä sattuu

tulemaan. Jopa viimein, kun ei siitä ollut apua, ryntäsi pakoon,

jolloin tuvan ovi paukahti kovasti seinään. Siihen liittoon joutui

isäntä katsomaan kamarin ovelta ja vähän nuhtelevalla äänellä kutsui

Laaran sinne.

--Mitä teillä oli siellä tuvassa?

--Tuomas tuo olisi tavoitellut kiinni, vaan minä pääsin pakoon, selitti

Laara.

--Hm, hm, se Tuomas, rykästeli isäntä. Sille pitää minun ilmoittaa,

että tietää olla ilvehtimättä.

Laara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytkähteli silloin

hyvästä mielestä. Ujoillen hän myönnytti, kun isäntä kysyi, että

saaneehan sen ilmoittaa. Isäntä itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla

aikaa Laara poistui syrjähuoneeseen kuuntelemaan. Vähän epäröiden tuli

Tuomas ja asettui oven pieleen seisomaan. Isäntä istui lähellä pöytää

ja naputteli siihen sormillaan.

--Sitä minä tässä sanoakseni, alkoi hän vähän niinkuin häpeissään,--

että kun tämä elämä näyttää enemmän semmoiselta, niinkuin tuota ...

hajanaiselta, niin minä olen aikonut ottaa vaimon.

Ensin oli hänellä ajatus puhua suoremmin, mutta näin se kääntyi. Tuomas

alkoi aavistaa jotain ja levottomasti liikahdellen arveli:

--Vai niin, vai niin... Kuka se olisi?

--Sehän minut sai tätä asiata näin alussa ilmoittamaan, että osaisit

ruveta kohtelemaan niinkuin äitipuolta tulee, eikä niinkuin vertaista.

--Hm, hm, vai niin ... no, kukahan tuo on?

--Se on tämä Laara, ja tästä lähtien pitää sinun kunnioittaa sitä

niinkuin vanhempata.

Tuomas ei puhunut mitään vähään aikaan, sillä lapsen kannalta häntä

hävetti ja perillisen kannalta ajatellen harmitti.

--Eiköhän isä löytäisi muualta sopivampia, sanoi viimein Tuomas,

koettaen olla maltillinen.

--Tämä on minun asiani, eikä siinä ole muilla mitään puhumista.

--Teidän kaiketi. Vaan olisi minulla jotain sanomista, jos isä sallii

puhua, arveli Tuomas.

--En kuuntele, epäsi hän.--En kysynyt ensimmäistäkään vaimoa ottaessani

keltään, enkä kysy nytkään.

--Vaan minä pelkään, että meidän talon elämä pahenee, jatkoi Tuomas.

--Se ei liikuta sinua, puhui jo isäntä vihaisemmin.--Minä olen sen

päättänyt, ja sinä saat olla siitä vaiti.

Tuomas poistui kamarista ja meni tupaan, pöydän taa penkille maata. Ei

hän oikeastaan nukkunut, painoi vaan pahasti muohtivaa rintaansa puuta

vasten. Elämä, joka viime aikoina oli ollut niin viehättävä, tuntui nyt

ihan tervalle. Tuo entinen ihastuksen esine oli muuttunut tuossa

paikassa aivan toiseksi, ja aavistutti, että se muuttuu yhä pahemmaksi.

Laara tuli käymään tuvassa. Tahtomattaan alkoi Tuomas tarkastella

häntä, ja ensi silmäykseltä pääsi suusta muille kuulumaton kirous. Ensi

töiksi olisi tehnyt mieli mennä vetäisemään nyrkillä tuohon olettavaan

leukaan ja halolla noille takapuolille, että ne toden perästä

letkuttelisivat. Ja nuo ennen viehättäviltä näyttäneet silmät,

olivatpahan nyt kuin noessa rypeneen uniset silmät. Kärsimättömästi

kääntyi hän seinään päin, kun huomasi Laaran tahtovan häntä tarkastaa.

Koko rupeaman oli hän pitkällään ja nousi sitten ylös, kun muut

alkoivat olla puolipäiväisensä syöneet. Yksinään hän istui ja alkoi

kaivata juomista.

--Tuossa on tuoppi, osoitti Laara ja kävi siirtämässä lähemmäksi

Tuomasta.

--Tässäkö, sanoi Tuomas, tarttuen astian korvaan ja katseli sitä. Onko

tämä puusta vaiko piimästä? Minä olen enimmän ikäni syönyt ihmisten

astioista enkä sikain.

Samassa sysäsi hän sen niin raskaalla kädellä pois luotaan, että se

meni lattialle. Laaran kävi tämä teko kovasti arvolle. Veret

säihkyilivät kasvoilla, kun hän tuli tuoppia ottamaan ja sanoi:

--Tässä talossapa taitaa olla kovin siistiä väkeä, kun pitäisi kesken

syönnin astiat pestä.

--Hyvän tekisi, jos kerran viikossakaan pestäisiin, vaan lieneekö

tuotakaan pestynä koko talvena.

Ei hän tämmöisiä viime aikoina ollut viaksi ajatellut, vielä vähemmin

olisi tehnyt tuolla lailla kuin nyt. Silmä keksi nyt virheitä toisia

toisensa perästä. Paitakin oli mustaksi pinttynyt, vaikka vasta pesty,

niin että teki mieli kiskoa sekin päältä ja käskeä uudestaan

puhdistamaan.

Äskeisestä huomautuksesta oli ollut apua. Nyt toi Laara juomista

astialla, jolle oli toimitettu kiireinen puhdistus, mutta ei heittänyt

lempeällä kädellä pöydälle. Tästäpuoleen kartteli kumpainenkin yhdessä

huoneessa asumista. Päiviä kului, ettei talon väen kesken monta sanaa

vaihdettu, muuta kuin mitä isäntä ja Laara keskenään.

Jonkun aikaa myöhemmin liikkui isäntä kylässä, ja Tuomas pääsi tästä

siihen luuloon, että kohta taitaa tulla julkinen päätös isän ja Laaran

välillä.

Kylästä kyselemällä saikin hän tietää kutsutun muutamia vieraita ja

niiden mukana erään kirjoitusmiehen. Mutta sitä toimitusta ei hän saata

rauhallisena katsoa, ei vaikka. Viikon loppupäivät menivät tutkiessa,

mitä tämän asian suhteen olisi tehtävä. Pyhäaamuna hän valjasti

isältään lupaa kysymättä hevosen reen eteen ja ajoi sisarensa luo

kylään, jossa viipyi iltapuoleen. Paluumatkallaan hän oli käynyt

ottamassa ryyppyjä salakauppiaalta. Nyt tuntui olevan uskallusta puhua.

Kiire oli joutua kotiin mielen rohkemmillaan ollessa. Ajokaluja hän ei

joutanut asettelemaan paikoilleen, heitteli vain minne helpoimmin

kädestä erosivat ja tupaan tultuaan suoritti omain päällysvaatteittensa

riisumisen samalla tavalla. Tuvassa istui muutamia lähimökkien ukkoja

ja akkoja saamassa uteliaisuudelleen tyydytystä. Vasta ikään olivat he

saaneet varmuuden, kun oli muutamaa käytetty kamarissa todistajana ja

tämä parhaillaan kertoi muille siitä, mitä itse tiesi.

Vieraat katselivat kummastellen Tuomaan entistä rajumpia liikkeitä ja

aavistivat, että on sillä jotain mielessä. Äänetönnä se ensin kävellä

touhaili paitahihasillaan tuvassa ja meni sitten siinä asussaan

kamariin, jossa vieraat parhaillaan olivat.

Laara odotteli kamarin uuninpuoleisella sivulla tarjottimineen

vierasten kahvikuppien tyhjenemistä. Tuomaan tullessa kääntyi hän selin

oveen. Vieraat tulivat Tuomasta tervehtimään, ja tämä puolestaan kysyi,

nykyinen rohkeus apunaan:

--Mitäpä kuuluu?

--Ei erikoista, vastasi Karvonen, joka oli eräs vieraista.--Se tuo on

tällä kertaa vereksintä, että isä on näyttänyt pojalleen mallia,

mitenkä yksinäisyydestä päästään.

--Eikö enempää kuulu?

--Vähänkö tämä on kerrakseen?

--Vähän se on, leventeli Tuomas.--Minulle kuuluu enemmän.

--Mitäpä enemmän sinulle kuuluisi, kuin että äidin tulet saamaan, pidä

itse muusta huoli.

--Se on vähän se. Minulle kuuluu enemmän, usko pois.

Laara yritti lähteä huoneesta, mutta isäntä käski antamaan Tuomaalle

kahvia. Hän toivoi, että Tuomas sillä asettuisi ihmisiksi noin

vierasten aikana. Laarasta ei ollut mieleistä tämä palvelus, mutta heti

hän täytti kupit ja toi lähelle Tuomasta, joka yhäkin selitti

Karvoselle enemmän kuulumisistaan eikä katsonut, mitä hänelle

tarjottiin.

--Puhutaan, Tuomas, kuten ennenkin, houkutteli Karvonen.--Ota, kun

tarjotaan, mielesi rauhoittumiseksi kahvia tältä vasta yhdistetyltä

omaiseltasi.

--Ettäkö oikein kahvia, kääntyi Tuomas toiseen asiaan.--Vai niin, vai

oikein kahvia. Ja tämäkö se sitten on minun omaiseni, eli äitihän se

taisi oikeastaan olla, vai mitenkä?

--Jospa annettaisiin olla.

--No mitenkä se sitten soveltuu, että äiti kantaa pojalleen kahvia.

Hävettää minua toki, kun on vielä näin likainen paita päälläni. Tämä on

sen meidän entisen piikaturvakon pesemä, sen juoksukoiran, sen

tappuravihkon. Lieneekö tämä kunnioitettava äiti sitä sattunut meillä

näkemään, sitä juoksu...

Laara poistui jo toiselle puolen huonetta tämän kumartelevan

kunnioittajan mailta. Isäntä ei jaksanut enää kuunnella.

--Kuule nyt, Tuomas, sanoi hän seisoalleen nousten.--Etkö sinä ujostele

puhuessasi noin ruokottomasti isäsi kuullen siitä ihmisestä, jonka se

tahtoo ottaa omakseen. Mene ulos, jos olet niin juovuksissa, ettet

ymmärrä edes vierasten kuullen äänettä olla.

--Kunnioittanuthan minä tätä olen ja kunnioitan vieläkin, kiihtyi

Tuomas.--Sitä mötkälettähän minä haukuin, joka on tässä kaiken talvea

pojalle hyviään teetellyt, vaan tuli toki tämä äiti. Tätä minä

kunnioitan ja kumarrankin vielä lisäksi ... näin ... (hän käänsi

selkänsä) ja näin...

Niin pilalle ei Tuomas ollut juovuksissa, ettei jo nyt olisi osannut

lopettaa. Käskemättä meni hän tupaan, pani päällysvaatteet päälleen ja

sitä kyytiä taas kylään.

Kamariin jääneiden oli tukala päästä entiselleen. Karvonen kyllä ryhtyi

sotkemaan koko tapausta viinan syyksi, joka harvoin maistellen

hiljaisen miehen panee puhumaan aivan perättömiä, mutta yhäkin pysyi

isäntä pahoilla mielin, ja Laara piti itseään syyttömästi parjattuna.

Asianomaiset kun olivat näin huonossa seurakunnossa, tuli vieraille

aivan tarpeelliseksi poistua. Karvonen nousi ensimmäiseksi istumasta ja

virkkoi:

--Niinpä minä otan tämän kuulutuskirjan jo mukaani ja toimitan ensi

pyhään mennessä pappilaan, niinkuin on puhuttuna.

--Niin, tottahan se pitää ottaa, havahti isäntä ajatuksistaan.

Karvonen kaipasi vielä joitakin tarpeellisia kirjoja ja meni, isännän

niitä etsiessä, lohduttelemaan pahoittunutta morsianta.

--Elä sinä, Laara, ollenkaan pelkää, puhui Karvonen hiljaa.--Nyt ovat

paperit semmoisissa käsissä, että asia menee päätökseen, koetelkoon

Tuomas vaikka mitä konstia.

Laara tuli jonkun verran hyvitetylle mielelle, vaikka ei puhunut

mitään. Vierasten mentyä hän alkoi sulhaselleen valittaa äskeistä

solvausta.

--Kylläpä minä tulin pian Tuomaan silmissä huonoksi. Vierasten kuullen

nyt sillä lailla nimitteli ja tahtoi häväistä minut, näyttelemällä

paitaansa, joka varmaan on niin puhdas kuin lienee ennenkin ollut, enkä

minä ole heitä yksinäni ennättänyt posliininvalkoisiksi lykätä.

--Tuomas oli päissään, ei se muuten olisi sillä lailla puhunut,

lohdutteli isäntä.

--Yhtä ynseäpä tuo on ollut selvänäkin. En minä ennätä enää mitään sen

mieliksi pestä. Toverin tähän saisi ottaa.

--Ottaa vaan, kun sitä puuttuu, myönnytti isäntä.

Tuomas oli käynyt kylässä haihduttelemassa humalan päästään ja kotiin

palatessa oli vain enää jäljellä häpeänsekaista harmia. Hän olisi

ottanut takaisin nuo viinan kiihkossa puhutut puheet isän edessä, kun

siinä oli ollut vielä muitakin kuulemassa. Ei se sitten olisi ollut

hänestä katumoiksi, jos tuo asia olisi tullut sillä estetyksi, mutta ei

se siltä näyttänyt. Ensimmäisenä pyhänä jo kuuluttivat ja kolmessa

viikossa oli vihkimiset ja kaikki suoritettuna.

Häidenkään laitolla he eivät aikaansa viivyttäneet, ehkä arvelivat,

etteivät ainakaan entisen emännän lapset niihin rientäisi, ja Laaran

omaiset olivat kaukana, niitä ei tullut ajatelluksikaan.