Laara oli nyt päässyt toiveittensa perille ja tahtoikin näyttää, ettei
ole aivan mitätön paikallaan. Kokeneiden emäntäin tavalla jakeli hän
käskyjä piialle, joka oli heti otettu, ja kun ei Tuomas sattunut
seuduille, sai renkipoikakin opastusta töihinsä. Mutta vaikka neuvo
olisi ollut kuinka oikein annettu, niin Laaran neuvomaan työhön ei
Tuomas kädellään koskenut. Hän ennen makasi tai käveli kyliä, vieläpä
sanoi muillekin: »tehkää, jos kehtaatte.» Siitä seurasi, että työt
edistyivät hitaasti.
Joutui heinänteon aika. Monena kesänä oli Tuomas pitänyt sen työn
huolessaan ja jouduttanut ennen muita, mutta nyt ei näyttänyt olevan
väliä, meni miten meni.
--Antaapa emännän nyt ryöhkäistä, sanoi hän ja lähti kävelemään omille
virkineilleen, kun Laara tuli niitylle ja näytti ottavan työaseen omin
takein käteensä.
Laara huomasi, että hänen niitylle-tulonsa ajoi pois Tuomaan, ja siitä
sai vanha isäntä tiedon iltasella. Se oli jo ennenkin ikäväkseen
huomannut Tuomaan haluttomuuden työhön ja päätti nyt hyvillä puheilla
ruveta korjaamaan miestä entiselleen. Huomenna tuli hän itse niitylle
haravoimaan ja kutsui Tuomaan toverikseen. Monta karhoa he haravoivat
äänettöminä, kumpainenkin odotteli toistansa alkamaan. Viimein vanhempi
mies virkkoi:
--Meidän heinätyö on käynyt hitaammin kuin muina kesinä.
--Niinhän tuo näkyy käyvän, myönsi Tuomas.
--Sinä olit ahkerampi tekijä ja teettäjä muina kesinä.
--Jospa lienen ollut.
--Kyllä minä ymmärrän, miksikä olet herennyt huolettomammaksi, vaan
elähän ole milläsikään, unohdetaan nuo jo pois ja ollaan entisellään,
houkutteli isäntä.
--Mahtaisi se isälle olla hyvä sillä lailla.
--Mistäpä tuon minäkään vielä tietänen. Kun luulisin, että sinä
ahkeroituisit, niin saattaisinhan minä sanoa, että taisi minulle tulla
vähän erehdystä tuossa naimiskaupassa.
--Sitähän minä sanoin teille jo alkaessa silloin kirjanteko-sunnuntaina
enemmän kuin olisi tarvinnutkaan, vaan eipähän teille ollut apua,
muisteli Tuomas.
--Eipä tuota silloin alussa tullut niin tarkoin ajatelleeksi ja, vaikka
tuo on vähän häpeä sanoa, sitten se olisi ollut myöhäistä.
--Onpa voinut olla, myönnytti Tuomas.--Ja nyt taitaisi olla parasta,
jos antaisitte minulle vähän osuutta, että saisin katsella olopaikkaa
muualta.
--Semmoisetko sinulla on ajatukset? Elä nyt! Minä jäisin tähän
vanhoiksi päivikseni yksinäni, houkutteli isäntä.
--Ettehän te jää yksinänne, ja senpä vuoksi minä olen joutilas
lähtemään.
--Ollaanhan pois, kyllä minä pidän huolen, ettet jää mitättömälle
osalle, jos sitä pelkäät.
--En minä sitä pelkää, jos ei muuta olisi.
--Mikä se sitten enemmän? arveli vanhus.
Tuomaan mielessä olisi ollut paljonkin, mutta hän antoi sen jäädä
mainitsematta.--Hän jo vähän ajatteli, että jos jäisi kotiin, mutta
toisekseen tuntui se mahdottomalta. Vaimon jos toisi, niin silloin
kuitenkin tulisi ero, ja katkeroitunut mieli ei antanut myöten jäädä
siihen vanhanakaan poikana Laaran kynsistä palasta odottamaan. Yhä
useammin alkoi hän muistutella isälleen poispääsystään, mutta kun tämä
ei alkanut taipua, heittäytyi hän yhä huolettomammaksi ja aina
muistutti.
Laara oli kuulostellut Tuomaan aikeita, ja kun huomasi olevan itselleen
tarjona suurempaa vaikutusvaltaa, niin ei hän puolestaan tehnyt sen
oloa hauskemmaksi.
--Tuomas se aikoo lähteä pois ja tahtoisi osuuttaan, kertoo isäntä
pahoilla mielin Laaralle.
--Antaa tuon toki mennä, joutaa se tästä, sanoi Laara heti kohta.
--Mutta mitenkäs minä, vanha mies, jaksan huoltaa nuo liikeasiat ja
tässäkin kotona?
--Eikö nuo tulle huolletuksi ilman Tuomaan apuja. Mitä siitä on
tänäkään kesänä ollut hyötyä! Kuukausittain teettää nukkasi heinääkin,
ja mitä kaluja ne sitten ovat. Minä jos olisin teettäjänä, niin
erittäin se olisi mennyt, kehui Laara.
--Etpä sinne sinäkään muina kesinä niin vapaasti pääse, huomautti
isäntä.
--Täältäkin pihasta käsin minä teetän joutuisammasti, ja kun ottaa
osaavan aikaisen rengin toiseksi, niin se tekee kaksi sen vertaa kuin
Tuomas.
--Tuleepa sekin maksamaan ja on jokavuotinen muuttelu.
--Mitä niistä muuttelee. Osannee tuon yhden palvelijan hoitaa niin,
että pysyy useampia vuosia.
--No, kun sinä luullet tultavan toimeen, niin annetaan Tuomaan mennä,
kun sen mieli tekee, taipui isäntä.
--Mitäpä hänestä pidättelee, vahvisti Laara mielissään.
Isäntä rupesi sommittelemaan Tuomaan kanssa perinnön määrää.
Asianomaisena pyrki siihen Laarakin puhumaan, mutta Tuomas oli eronsa
edellä yhä ärtyisämpi ja käski pysyä aivan erillään heidän asioistaan.
Perinnön määräksi panivat he muutaman tuhannen, osa vuoden päästä, ja
toinen osa sitten isän kuoltua, jos niin kävisi, ettei sitten sopisi
tulla kotipaikalle asumaan. Tätä takaisintulopuuhaa oli Laara kovasti
vastaan. Hän tahtoi, että Tuomas pitää kerralla erottaa, ennen maksaa
enemmänkin ja ottaa muualta velkaa.
Kun sopimus oli tehty, kokoili Tuomas vaatteensa nyyttiin ja otti
renkipojan kyytiin veljensä luokse asti. Ero tapahtui aivan syrjäisten
huomaamatta. Isälleen hän heitti kättä lyöden hyvästit ja mieli pyrki
murtumaan, mutta äitipuolta ei näyttänyt muistavankaan.