IV.

Kuhjolan talo oli Niittykylältä vähän erillään, pienen soikulaisen

lammen rannalla. Talon eteläpuolta varjosti metsäinen vaara ja supisti

viljavainiot kapeiksi ja pitkiksi lammen rantaa vasten. Lyhimmän päivän

aikana kulki aurinko vaaran suojassa, nousun aikana vain joku säde

yletti katon harjoihin asti.

Tässä suojaisessa paikassa asui tuo vanha, leskeksi jäänyt Matti

Kuhjonen. Lapsetkin hänellä olivat jo aikaihmisiä, eikä niitä ollut

enää kotona kuin Tuomas-niminen poika. Toinen poika oli mennyt vävyksi

ja asui vaimonsa kotitalossa. Tyttäret olivat myös naimisissa, niin

että jäljellä oli vain nämä kaksi miestä, kumpikin tyyniluontoisia.

Tuomaallakaan ei ollut vaimoa, sitä ei hän tullut ottaneeksi

kirappaluontoisen äitinsä eläessä, sille vastukseksi, ja nyt epäilytti,

miten lienee, kun ei isä käske, jos itse aikonee hakea. Sillä tavalla

pysyi talo emännättömänä, ja syrjäiset arvelivat menevän sen sillä

lailla vielä hyvän aikaa.

Emäntävainaja oli pikaisen luontonsa takia tullut usein muuttaneeksi

palvelusväkeään, varsinkin viimeisinä ikävuosinaan, ja uusien

tiedustelussa oli hän käyttänyt apulaisenaan Lamminpään mökin Piattaa,

joka asui miehensä ja lastensa kanssa jotenkin lähellä, peltojen

päässä. Piatta huolesti vielä nytkin entiseen tapaansa, ja kun hänen

mökilleen tuli Laara muutamana pyhänä, lähtivät he Kuhjolaan, ja tämä

pestattiinkin siihen emäntäpiiaksi. Laara ei puhunut menostaan

kellekään, mutta pian se tuli ilmi, ja seutulaiset alkoivat arvailla,

miksikähän tuo kylähaluinen Laara menee noin syrjäkolkassa olevaan

taloon, seköhän emäntäpiian paikka sitä yksistään niin miellyttää.

Kun isännän Ulla-niminen tytär pääsi tämän tietoon, tuli hän asioikseen

siitä puhumaan.

--No, ettekö te enää muita saaneet, kun tuon möttösen otitte, torui hän

isäänsä.

--Se kun sanoi ennättävänsä kaikki askareet yksinään, ettei kuin

kiireimpinä aikoina pitää vähän toveria, puolusteli ukko.

--Ei se ennätä ja jos ennättäisikin, niin eihän se osaa, tuskin lienee

eläessään keittänyt, moitti Ulla yhäkin.--Parempi olisi, jos ottaisitte

jonkun vanhemman ihmisen.

--Mikäpä niitä enää muuttelee, jurisi isäntä miettiväisenä.--Osannee

tuo toki keittää, näyttäähän tuo virkeältä ihmiseltä, ja jos ei, niin

pääseehän tuosta vuoden päästä.

--Sittenpähän näette, vaan uskokaa pois, pääsemättömissä siitä vielä

olette, ennusteli toinen yhäkin.

Isäntä olisi jo saattanut myöntää tyttärensä tuuman oikeaksi, mutta

asiassa oli se este, että Laara oli tullut pestatuksi, eikä viitsinyt

lähteä peruuttamaan.

Kekriltä muutti Laara Kuhjolaan ja pani heti kohta kaikki taitonsa

liikkeelle, kun oli kuullut, että häntä on käyty moittimassa

osaamattomaksi. Toisinaan tahtoi tulla liian kiire, kun olisi pitänyt

kaikki ennättää ja vieläpä niin, ettei siitä kuuluisi moitteita.

Silloin täytyi käyttää mökin Piattaa apulaisena. Siltä sai vielä työn

lisäksi muitakin neuvoja ja tietoja.

--Onko Piatta kuullut, mitä ne talon poissaolevat omaiset sanovat

minusta? kyseli Laara kahdenkesken.

--En minä ole kuullut nyt mitään, rauhoitteli Piatta.

--Kuuluu se Ulla-niminen tytär käyneen täällä minua moittimassa ja

nimittelemässä, harmitteli Laara.

--Joutavata kaiketi se on ollunna. Onhan tässä nyt tehtynä työt

niinkuin ennenkin, tai vähän paremmin. Vaikka en minä saata entisiäkään

piikoja moittia, hyviä minulle ovat olleet. Tämäkin viimeinen

emäntäpiika pisti milloin voimurun, milloin lihakipeneen lapsille. Vaan

en minä ilman ole ottanut mitään, käsitöitä tein milloin mitä, kulloin

kuta, sillä eihän palvelijalla ole aikaa kaikkeen.

--Niin se on, vahvisti Laara,--ei sitä näy ennättävän. Minullakin on

ollut syksystä asti ompelus mielessä, vaan ei sitä ennätä.

--Anna sinne mökille, kyllä minä teen, sanoi Piatta.

--Ei sitä viitsisi muilla teettää, se on niin halpaa työtä, epäröi

Laara.

--Kyllä minä teen jos kuinka halpaa. Onko se paikkuuta?

--Ei. Se olisi vain semmoinen hame.

--Hameko? Mitä halpaa työtä se olisi? Olenhan minä emännillekin

ommellut hameita. Villainen vai pumpulinen se olisi?

--Karttuunia se on. Ja sitten siihen pitäisi panna vähän toplinkia ja

tikata täkin tapaan.

--Noo, kyllä minä semmoisiakin, naurahti Piatta.--Onhan kaikkia

tarpeita?

--On muita, miten tappurat riittänee, niitä ei ole kuin yksi

nyytillinen.

--Minulla on lisää, jos niinkuin loppumaan rupeisivat.

--Sepä hyvä... Antaa tulla hyvän vahvuisen... Viivytelkää hämärään

asti, niin minä laitan ne yhteen nyyttiin ja vien tuonne pihaladon oven

pieleen, josta saatte ottaa.

Kun Piatta palasi mökilleen, oli hän aivan hiessä päin kantamisesta.

Kapeasta ovesta ei kuorma tahtonut mahtua kulkemaan, kun hameeseen oli

katsottu tarvittavan tappurain ja karttuunin lisäksi monta muuta lajia.

Nyytistä ilmestyi ensin iso leipä, sitten vasikan takapaisti ja porsaan

pääpuolisko, sekä parit hajanaisia sukkia, täynnä villoja. Kun Piatta

oli vakuuttanut tekevänsä halvempiakin töitä, uskalsi Laara pistää

vanhat sukatkin mukaan kysymättä.

Näihin töihin ei ollut aikaa ja mikä vähän oli, sen tarvitsi

iloitakseen. Etupäässä olisi Laara halunnut koettaa kuntojaan muiden

kanssa. Omassa sukupuolessa ei löytynyt enää vertaista, ja sen vuoksi

olisi ollut yritettävä miesten kanssa. Mutta Kuhjolassa näytti olevan

kaikkein vähimmin tilaisuutta tähän huviin. Isännästä ei ollut

vanhuuden takia ajattelemistakaan, Tuomas taas oli liian vakava

leikkiin antautuakseen, ja renkipoika huono kutus ja sen lisäksi liian

halpa käsitellä leikilläkään. Toisinaan sitä Laara nutisti lattiaan ja

kutkuttelemalla kidutti hyvän aikaa, jos ei ollut muita kuin Tuomas

mailla, jota poika rukoili aina avukseen. Mutta Tuomas oli säälimätön,

katsoi vain ja naurahteli, vaikka poika pyöri keränä lattialla käsissä.

Irti päästyään se läähätti ja moitti Tuomasta auttamattomuudesta.

--Mitä sinä antaudut sen käsiin, juokse pakoon, neuvoi Tuomas.

Poika ei olisi mielellään pakoon lähtenyt, se tuntui miehen puolesta

niin häpeältä. Hyvin usein ei Laara viitsinyt tuota kiduttaa, hän keksi

keinoja päästäkseen voimallisemman kimppuun, ja viimein se keino

löytyikin.

--Mihinkähän minulta lakki hupeni? kaipaili kerran Tuomas ruualta

päästyään.

--Jos sinä pistit sen suuhusi, ilventeli Laara istuen penkillä, toinen

käsi selän takana suojassa.

--Ei minulla niin nälkä ollut, tuumaili Tuomas, jatkaen hakemistaan.--

Onkohan sitä kukaan kätkenyt, pitää sanoa.

--Ei kaiketi minulla ole, jatkoi Laara nostaen kädet polvelleen ja

siirtyen lähemmäksi seinää.

--Vaan kyllä se on sinun takanasi, päätti Tuomas.--Anna pois.

Laara vain tokistautui lujemmin istumaan ja teki tyhjäksi. Silloin ei

Tuomas enää malttanut olla ryhtymättä kiinni, saadakseen pois hattunsa.

Mutta varuillaan Laarakin oli ja ylös hypäten tommautui heti ryöstäjään

käsiksi. Samalla heitti hän hatun ovensuuhun ja neuvoi renkipoikaa

viemään sitä pihalle. Katsomatta, totteliko poika vai ei, otti Laara

pitääkseen huolen siitä, ettei Tuomas päässyt hakemaan. Eikä se

päässytkään niin hevillä ryöstäytymään, täytyi vaan tarttua kiinni, ja

nujua jatkui kotvaksi aikaa.

--Yhdyitpähän kerran semmoiseen, jota et kiduta niinkuin minua,

kutitteli renkipoika Laaralle, kun nujakka oli loppunut.

--En ottanut vielä oikein, puolusti Laara hengästyneenä.--Mutta kyllä

minä toisella kerralla paremmin.

Tuota toista uhattua kertaa ei tahtonut sattuakaan. Pienistä kepposista

ei Tuomas ollut milläänkään. Ei kuitenkaan ihan aina auttanut

heittäytyminen leväperäiseksi. Milloin katosivat käsineet, silloin

täytyi ottaa Laara käsille, eikä sitä yhä käynyt heittäminen

kostamatta, kun lavitsa usein keikahti syrjälleen, jos heittäytyi

siihen lepäämään. Sattuipa jo isäntäkin tapaamaan heidät nujakoimasta,

eikä se siitä näyttänyt olevan suotua, joshan ei erittäin vihassakaan

ollut.

* * * * *

Kuhjolan Tuomaalle oli ilmestynyt ajattelemisen aihetta, ei erittäin

suurta, mutta oli siinä kerrakseen. Hän oli nyt saanut kuin uudet

silmät itselleen, joilla näki asioita toisin kuin ennen. Enemmän kuin

puoli talvea oli Laara ollut heillä, ja mikä piti olla silmillä

peitteenä, ettei jo ennen huomannut, kuinka kaunis ja muhkea se on.

Tuomas ei enää kertaakaan asettunut ruokalevolle semmoiseen paikkaan,

josta ei olisi voinut katsella tuota vihdoinkin huomattua ihmettä.

Kuinka erinomaisesti se käveli ... miten tukeva ja soma se oli,

katsoipa miltä kohti hyvänsä... Tuo leuka ... entä nuo salasta

katselevat silmät, jotka näyttivät näkevän kaikki, mutta ei katsovan

mihinkään... Miten kauniisti tuo pää oli aina takana kenossa ja kuinka

somasti nuo laajat lauteet lelluivat tuosta ohitse kävellessä. Jo oli

kumma, ettei tuota ennen huomannut...

Tuomas ei pysynyt ihastuksesta enää pitkällään, vaan Laaran tupaan

tultua nousi istumaan ja jotain tehdäkseen meni tuopista juomaan. Hän

oli taas autettu. Laara läikäytti juomista rinnoille ja silloin heti

käsiksi kastamaan. Tämä ei ollut pahaan mieleen kastettavasta, sitä

nauratti armottomasti, kun sai suojella kasvojaan, sillä niitä tahtoi

Tuomas omilla kasvoillaan kostutella.

Isäntä oli muuttunut tarkkaavaisemmaksi joukkonsa suhteen. Se oli

kuullut kamariinsa jytäkkää ja naurua tuvasta, ja tuli paraillaan sen

kestäessä katsomaan. Hän aukaisi jo ovea pois palatakseen, ennenkuin

toiset huomasivat. Heti he lopettivat, ja Tuomas lähti kiireesti

ulkotöille, vähän häpeissään, kun oli ollut niin katsomaton.

Laara meni ruokkimaan elukoita karjapihaan, josta alkoi heti kuulua

katkeamatonta laulua. Nuotin laatu ja korkeus muodostui mielialan

mukaan. Siitä kuului taiteetonta innostusta ja ihastusta, ei sitä

häirinnyt lehmien ammunta eikä lammasten määkynä. Raskasta vesiastiaa

taikka heinäsylystä nostaessa ääni vähän taukosi, mutta alkoi taas

uudestaan, milloin törmäten heinäkasaan, milloin vesiammeeseen ja

heiniä eteen viedessä suoraan lehmän karvaiseen korvaan.

Työt tehtyään tuli Laara pihaan ja meni palvelevaisen nöyränä kysymään

isännältä, tahtoiko tämä, että saunaa lämmitetään.

--Jos ennätät, niin jospa lämmität, sanoi isäntä.

--Kyllä minä ennätän, sanoi Laara halukkaan palvelevaisesti ja kääntyi

poispäin.

--Kuulehan, Laara, kielteli isäntä rauhattomasti liikahdellen.

Laara pysähtyi ja oli varma, että nyt nuhdellaan.

--Niin, että minä olen katsonut tuota, alkoi isäntä tavoitellen

sanojaan.--Minä en oikein salli sitä, että te tuon Tuomaan kanssa niin

paljon telmitte, en ollenkaan minä sitä salli. Se on toisinaan niin,

että se ei toisinaan aivan siihen lopu ja sitä minä en ollenkaan salli,

se on nyt sillä lailla se.

--Eihän me ole arvattuna, että isäntä niin pahaa tykkää, puolusteli

Laara.--Leikkiihän nuo nuoret aina tuon verran, vaan jos isäntä ei sitä

salli, niin ei leikitä vasta.

--Niin no, en minä siitä leikistä niin, vaan jos siitä syntyisi

semmoista pitempiaikaista yhteyttä, niin sitä minä en salli, ennen minä

annan eron tulla.

Laaran nöyryyteen ilmestyi ynseyttä sekaan, kun hän melkein

kuulumattomasti sanoi:

--Jos se on ollut niin suuri rikos, niin pitää mennä muualle.

Isäntä huomasi vaikutuksen ja lähestyen selitti:

--En minä tarkoittanut, että Laaran tarvitsee lähteä meiltä, vaan kun

minä olen tässä niin yksinäni, niin minähän tässä tarvitsen hoitajan,

ja kyllä me ehkä Laaran kanssa sovitaan, kunhan tässä ollaan ja

tuumataan.

Viimeisiä sanoja sanoessaan laski isäntä kätensä Laaran vyötäisille ja

katsoi rauhoittavasti nauraen silmiin. Tämä kävi vähän hämille eikä

osannut sanoa mitään. Siivosti siirtyi hän pois isännän käden

koskettavista ja meni laittamaan saunan uuniin tulta. Mieli tuntui

hyvältä, oli ilmestynyt enemmän kuin etsiäkään osasi. Hän oli

samanlaisessa asemassa kuin onkimies, joka on viehättävillä liikkeillä

saanut säyneen ruokahalut hereille, mutta huomaa samassa kyömyniskaisen

ahvenen katselevan toiselta puolen. Kumpaisenko puoleen siinä nyt osaa

kallistua! Ensimmäinen olisi miellyttänyt enemmän, mutta jos se ei

tartu niin varmasti, että saisi vedetyksi perille asti.

Huomaamatta oli Laaralta laulaminen unohtunut vähäksi aikaa, mutta kun

se taas huomaamatta kajahti kuuluville, juolahti mieleen ajatus, ettei

se ehkä enää sovellukaan hänelle.

Seuraavan hämärän aikana ja huomisilla ruokatunneilla odotteli Tuomas

turhaan kisan aihetta Laaralta. Ehkä se pelkää isän tulevan, ajatteli

Tuomas. Siinä pelossa se tuvassakin viivyttelee vähemmän kuin ennen.

Hän ei aavistanut, että muutos ulottui muuallekin, ei vain tupaan.

Eteiskamarissa asustavan vanhan miehen luonto oli myös muuttunut

leikkisäksi, mutta siellä näyttäytyi Laara yhtä pelkurina ja selitti,

ettei hänen, köyhän tytön, sovellu antautua leikkeihin muuta kuin miten

sattuu tuolla joukossa nuorten kanssa.

--Enemmänkös minua pitää pelätä kuin nuorempia? kysyi isäntä.

--En minä teitä pelkää, vaan kun en ole vielä milloinkaan leikkiin

antautunut salaisuudessa, niin ei isäntäkään tahtone sillä minua

halventaa, puolusteli Laara viattomana.

--Ei, en minä toki tahdo Laaraa halventaa, vakuutti isäntä ja sai sitä

sanoessaan vähin estelyin osoittaa käsin koskemalla hyvää tahtoansa.

Ujoillen irtautti Laara itsensä, mutta ei silti pitkäksi aikaa

pakosallekaan mennyt. Heidän välinsä kävi päivä päivältä yhä

tuttavallisemmaksi. Isännän turpean kömpelöt jäsenet näyttivät

nuortuvan, niin että hän liikkui pihatoimissa entistä enemmän.

Muutamanakin päivänä oli siellä sen verran haittana, ettei Piatta

päässyt tuomaan tyhjää piimähinkkiään suoraan tuvan puolelle, vaan

täytyi pistäytyä navettaan odottelemaan. Kohta sinne tuli Laarakin ja

kummasteli, että ken täällä on.

--En tahtonut näyttäytyä isännälle, kun oli tuossa pihalla, selitti

Piatta. Keppelänä se nyt onkin, kun on ruvennut oikein halkoja

katkomaan. Saapahan nähdä, eikö se vielä ota emäntää.

Laaraa nauratti tämä arvostelu ja hän virkkoi:

--Mihinkäpä tuosta enää mahtaisi olla, kohta kaiketi se kuolee.

--Niinhän tuo taitaa olla, myönnytti Piatta.--Mutta tuo Tuomas minusta

on kummempi, kun ei jo ota emäntää; olisi tämmöisessä talossa

emännällekin työtä.

--En kaipaa ollenkaan, pani Laara heti vastaan.--Kyllä minä ennätän

nämä työt.

--Laara taitaa pelätä, että siitä tulisi palveltava, arveli Piatta.--

Vaan minä ajattelen, että mahtaisiko tuo noin hiljaluontoinen mies

panna pahakseen, jos olisi vihjata ottamaan semmoista, josta ei

tarvitse palvelemista pelätä.

--En puutu enkä toukahda, sanoi Laara halveksien.

--Miksikä sinä niin kovin välinpitämätön olet, ihmetteli Piatta.--

Saattaisihan siinä katsoa omaakin etuaan. Mitäpä sitä kenenkään elävän

ruuasta rupeaisi huolta pitämään.

Laara jo alkoi huomata, että kenenkä elävän ruuasta tässä neuvottaisiin

huolta pitämään, ja ikäänkuin ei olisi koskaan huolta pitänyt, virkkoi

hän:

--Ettäkö minä... Odottakoon, vaan elköön pitkästykö.

Laaran sanoissa ilmeni selvää Tuomaan halveksimista, jota ei Piatta

ymmärtänyt, kun oli jo aikoja heidänkin mökilleen tullut tiedoksi, mitä

kupakkaa nämä ovat alkaneet pitää, ja olisi nyt mielellään puhunut

tämän asian puolesta, jospa siitä olisi ollut saalispuolelle hyötyä.

Mutta erehdykseen siinä arveli nyt Piatta menneensä, vai mahtaisiko

Laara tällä lailla salata koko kaikoa, ettei isäntä ja omaiset pääsisi

mihinkään luuloon.