III.

Heti kesän tultua ajoi Reittu, puhemies muassaan, Kuivatulle

sulhasiksi. Isän puolelta ei ollut paljon toivon tilaa, mutta yrittää

tuli, kun asianomaiset itse olivat jo aikoja niin päättäneet.

--Kyllä tulitte liika aikaisin, sanoi Miinan isä ensi sanakseen, kun

tietoon pääsi.--Antaa hänen vielä varmistua.

--Avioliitto ei aikaisuudella mene pilalle, vastusteli puhemies.--Nämä

kuuluvat jo olleen kihloissa kevätmarkkinoilta asti, niin luvatkaa vaan

pois.

--Sitten en lupaa senkään vertaa, koska tässä on jo rosvon konstia

käytettynä, rupesi hän lujemmaksi.

--Tuopa Miina pois, mitä olet ottanut, ja se on sillä hyvä pitkäksi

aikaa. Kaikkea pitää kuulla! Minä olin neljännelläkymmenellä, kun menin

naimisiin, ja peloittaa tahtoi silloinkin. Mutta näiden pitäisi päästä

naimisiin, vaikkei syrjäinenkään heistä ymmärrä enempää kuin

kananpojista, että kukkojako ne ovat vaiko kanoja, vielä vähemmin he

itse. Ajatelkaahan vielä vuosi tahi kaksi, kun on isän koti

kummallakin.

Eivät siinä auttaneet selitykset eikä mitkään. Miinankin täytyi tuoda

kihlat pois, ja silloin saivat vieraat mennä, jos halutti. Reittua

hävetti kovasti, kun hänetkin niin lapseksi arvattiin, ja harmitti

kihlojen takaisin ottaminen, kun Miina olisi ne niin mielellään

pitänyt. Hän olisi salakättä antanut ne takaisin, mutta ei sattunut

tilaisuutta. Täytyi turvautua Laaraan, jonka puheille oli soveliaampi

päästä talon väen huomaamattakin. Tämä lupasikin toimittaa niin, että

Miina tulee iltasella hänen aittaansa, joka on tallirakennuksen

suojassa, joten sinne voi päästä muilta salaa.

Reittu lähti puhemiehineen ajamaan, mutta he eivät menneet pitkältä,

kun asettuivat muutamaan taloon yöksi. Sanoivat hevosen jalkain

heltyneen, joten sillä ei raaski yötä myöten ajaa. Toinen mies kääntyi

tästä jäljilleen ja oli vähän jälkeen ilta-asettumisen takaisin. Hän

tuli varovasti ja meni kartanon taitse tuonne yhtymäpaikalle. Hiljaapa

ne ovat, ajatteli hän kuunneltuaan oven takana. Hän kopautti, mutta ei

kuulunut sittenkään. Jokohan narrattiin, ajatteli Reittu ja sanoi

jonkun sanan kopauttaen samalla. Jo kuului liikettä, joku lähestyi ovea

avaamaan. Varmaan se on Miina. Mieli tuntuu niin hyvältä, kun saa

puhutella ketään pelkäämättä ja antaa kihlat takaisin. Hän puristi heti

oven raolle päästyä avaajan kättä mitä ystävällisimmin, vaan huomasi,

että se olikin Laara.

--Ka, Laarahan se... Missäs Miina?

--Oli se täällä, vaan kutsuivat pois, selitti Laara huolettomasti

painaen oven kiinni.

--Vai niin, virkkoi Reittu pettyneenä ja istuutui vaatekirstun

kannelle.

Laara oli varustanut kynttilänpään ja sytytti sen palamaan. Sitten hän

istuutui sänkynsä reunalle, päällään melkein punainen hame ja valkea

nuttu, johon oli ommeltuna pitsiä kaulukseen ja hihansuihin.

--Jopa tämä matka meni vätykselleen, virkkoi Reittu vähän aikaa

ajateltuaan.

--Mitä tuosta huolii, tapaahan tuommoisia, lohdutteli Laara.

--Mitenkä niin? kysyi Reittu.

--Noinpa rikkaita. Ei kaiketi sille tule monta markkaa perintöä, kun on

tuommoinen lauma noita pienempiä.

--Jospa ei tulisikaan, vaan muuten se on niin...

--Mitäpä sillä muuten hyvin tekisi, kitulias kutjake.

--Onkohan se kitulias? kysyi Reittu kohoten tarkkaavaisemmaksi.

--No, jospa minä tuon nyt jo sanon, että kyllä se on kitulias, vahvisti

Laara.--Näkeehän sen ulkoapäinkin. Eihän kenenkään terveen ihmisen

kasvot ole noin valkeat, on niissä toki punakkata enemmän. Sen

vuoksihan se isänsäkään ei antaisi vielä mennä naimisiin, kun tietää

sen kivulloisuuden.

--Jokohan tuo asia olisi niin? epäili Reittu.

--Niin se on, vahvisti Laara mitä ystävällisimmin.--Jo toki on toista,

jos ottaa terveen, vaikkapa sillä ei olisikaan niin paljon perinnöitä.

Reittu ei ensinkään tarkastanut viimeistä esitystä, kun tuo Miinan

kivulloisuus oli niin äkkiarvaamatta valloittanut mielen ja pani

ajattelemaan. Laara ei häntä enää puheillaan häirinnyt. Hän nojautui

toisella kyynärpäällään tyynyyn, jossa puoleksi nukkuvan asennossa

hänen pyöreä leukansa tuli huomattavasti näkyviin. Kynttilänpäätä

piteli hän toisessa kädessään ja kuljetti sitä kahtaanne päin, seuraten

silmillään liekin kallistelua. Hän liikutteli sitä vuoroin ylös ja

alas, niin että tuli yritteli sammua.

--Mitenkähän minä nyt oikeastaan tehnen, sanoi Reittu kotvan aikaa

ajateltuaan.

--En uskalla sanoa, virkkoi Laara.--Vaan jos itse olisin poikana, niin

kyllä sitten tietäisin.

--No mitenkään tekisit? arveli Reittu vilkastuen.--Kääntyisitkö

uudestaan takaisin, vai menisitkö kestään huolimatta Miinaa etsimään.

--Sitä en ymmärrä, sanoi Laara tekeytyen hyvin neuvottomaksi.--Ehkä

en ... no en minä siihen uskalla...

Hän ei todellakaan uskaltanut, vaikka mieli teki sanoa.

--Vaan minä teen kumminkin niin, että käyn tuolla tuvan puolella, teki

Reittu päätöksen.

Laara ei virkkanut siihen mitään. Yksin jäätyään nousi hän

tyytymättömänä ovea kiinni panemaan ja paiskasi vihaisesti lukkoon.

Ulkona oli melkoisen valoisa. Reittu lähti kiertämään asuinhuoneiden

taitse kartanolle, ja ilokseen huomasi hän Miinan olevan valveilla ja

istuvan keittiön akkunan edessä. Heti kiipesi hän kiveyksen päälle,

pidellen käsillään akkunan pielistä.

--Takaisinko sinä käännyit, kuului kuiskaus sisäpuolelta.

--Niinhän minä käännyin, etkö sinä sitä tietänyt?

--En minä arvannut.

--No, semmoistako se olikin, ihmetteli Reittu.--Eiköhän sinne

sisäpuolelle uskaltaisi tulla?

--Eihän se olisi luvallista, vaan jos pääsisit hiljaa, niin minä tulen

ovia avaamaan.

Vanhempikin väki oli päivän tapahtumista puhellessaan valpastunut, niin

että kuuli joitakin ripseitä ja epäilyttävän varovaisen ovien

avaamisen. Isäntä nousi katsomaan ja tuli Miinan huoneeseen, jossa ei

oltu kuin vasta puheen alussa.

--No eihän siitä erosta tullutkaan mitään, sanoi isäntä nuhtelevalla

äänellä.

Toisilla ei ollut sanaa suuhun tulevata.

--Tämä asia näyttää nyt lähtevän huonolle jäljelle, jatkoi isäntä.--Jos

teidän ei sovi lopettaa seurusteluanne, niin parempi lienee, että

menette yhteen, mutta sillä puheella, ettei saa tulla minulle

jäljestäpäin valittamaan, käyköön hyvästi tai huonosti. Nyt on omassa

vallassanne.

Isäntä heitti heidät kahden, muistuttamalla lopuksi, että tällä kertaa

on levon aika, puheet pitää lopettaa lyhyeen ja mennä pois.

Rakastuneita hävetti tämä kohtaus; se tuntui alusta kylmältä kylvyltä,

mutta pian he selvisivät ja kihlat vaihdettiin entiselle haltijalle.

* * * * *

Syksykesällä joutuivat häät. Ensin ei ollut aikomus kutsua ketään

vieraita, mutta sitten rupesi arvo vastustelemaan. Ehkä alkaisivat

naapurit nauraa, että niinpä laittoivat tyttärensä kuin kerjäläisen

taipaleelle. Siihen lisäksi muistui mieleen entisiä pitovelkoja. Viime

talvena he olivat olleet Kuhjolan emäntävainaan hautajaisissa, ja nyt

oli tuo Kuhjolan isäntä, Matti, ensimmäiseksi kutsuttava. Karvonen ei

ollut Kuivatun isännän mieliystävä, mutta eihän sitä viitsinyt olla

kutsumatta emännän takia ja kun oli oltu niiden häissä. Likeisimmät

naapurit kuuluvat ilman muuta pitovieraihin, ja ennen kaikkea omaiset.

Häiden alussa istuskelivat vieraat vähäpuheisina. Vaimoväellä oli aina

jotain, miehet tuhrasivat parhaasta päästä piippuinensa, yhtyen silloin

tällöin vierustoverinsa kanssa vaihtamaan pari sanaa vuodentuloista ja

ilmoista. Suuhun saatua alkoi vähitellen miestenkin seura vilkastua,

pieninkin hauskuus jo nauratti. Ei tarvinnut sen kummempaa tapahtua

kuin että Karvonen istuutui mustine partoineen vanhan Kuhjolaisen

rinnalle ja alkoi tälle hiljaa supatella. Katsojat näkivät näiden

kumpaisenkin kasvoista, mitkä asiat ovat puheena. Tämän yksinkertaisen

leskiukon rinnalla oli Karvosen hyvä näyttää sukkeluuttaan. Ukko vain

enimmäkseen kuunteli, ja turpea naama myhähteli silloin tällöin

nauruun, kun toinen kiihkeästi ja viekkailla silmäniskuilla koetti

saada selitettäväänsä asiaa vaikuttamaan. Nykäisipä jo nutustakin

ja viittasi salaisesti Laaraan, joka kulki siitä ohitse

kahvitarjottimineen. Uteliaita olisi tunkeutunut lähelle kuuntelemaan,

mutta Karvonen ajeli niitä ulommaksi. Kiireesti pistäytyi hän talon

mieheltä ryyppyjä saamassa ja joutui kahvin tarjoomisajaksi entiselle

paikalleen. Kun Laara joutui tarjottimineen sille kohdalle, alkoi

Karvonen hitaasti käsitellä kuppeja, jotka tahtoivat ottaessa

kaatuilla, kun ei joutanut niin alas katsomaan.

--Nosta sinä leskimies pääsi pystympään, kiihoitteli hän Kuhjolaista.--

No niin, ihasteli hän, kun toinen oli mieliksi vähän kohentautunut.

Katselepas, niin eikö veresi ala jo vähän liikahdella tuommoisia

lihavaleukaisia tyttöjä nähdessäsi.

Laara ei ollut huomaavinaankaan koko puhetta eikä antanut teeskennellyn

vakavan muotonsa vähimmästäkään vaihtua. Ainoastaan jos nuoret pojat

jotain hauskaa sanoivat, silloin hän suupielten liikahduksella naurahti

ja antoi silmäluomiensa vähän loitota toisistaan ja taas verkalleen

painua tuohon salaperäiseen pienuuteensa.

Emäntien puolta kiertäessään ei Laara ollut yhtä huolellinen

ammatissaan. Siellä hän ei yrittänytkään tavoitella edeltäpäin

neuvotuita, kohteliaita tarjottimen liikkeitä: tuoda töräytti vaan

ottajan eteen, milloin lähemmä, milloin ulomma, ja katseli siinä

seistessaan noiden »onnen saavuttaneiden» vaatteita ja täyteläisiksi

paisuneita vartaloita, ja silloin mateli mielessä salainen kateus.

Yhdenkin tiesi näistä olleen niin köyhän kuin hän nyt, mutta tuossa se

istui arvokkaana toisten rinnalla eikä näyttänyt hänestä välittävän

enempää kuin nuokaan toiset, otti vaan mitään puhumatta ja katsomatta.

Tätä kohtaan tuntui kateus suurimmalta.

Laara oli päässyt kahvin kantajaksi pyrkimällä ja toivoi, että siitä

toimesta joutuisi parhaiten ottamaan osaa nuorten iloihin. Siinä hän

kumminkin pettyi sillä loma-aikoina käskivät keittiöön astioita

pesemään ja kantamaan sieltä takaisin sinne, missä niitä tarvittiin.

Sivumennen jouti vain katsomaan toisten tanssin humakkata, ja jos

seisahtui maille odottamaan pyytäjää, sattui sitä hyvin harvoin.

Toisilla siihen sijaan oli alituinen meno, yksi jos heitti, niin kohta

toinen ojensi kättään. Morsian ja sulhanen siellä etumaisina

hyppelivät, eivätkä nekään välittäneet mitään, vaikka olivat ennen

käyttäneet apulaisenaan... Niin .. no ... siitä ne ... samapa se,

ajatteli Laara.

Illempana, kun hämärä muutti loukkopaikat vähemmän valoisiksi, huomasi

Laara olevan hänenkin suosijoitaan, mutta ei ilahduttavinta laatua. Kun

tuolla hämärässä porstuassa kosketti ensi kerran kaulalle suuri käsi ja

samalla työntyi jotenkin lähelle parrakas naama, yritti Laara parkaista

suun täydeltä ja pudottaa kantamuksensa lattialle. Loukkaantuneena

puhkuen meni hän kamariin, jossa oli talonväkeä sekä muutamia emäntiä,

ja tunsi mielensä byvittyvän, kun saa noiden muutamankaan arvoa vähän

alentaa.

--Kaikenlaisia ukkoja ne tuovat pitopaikkoihin, julkaisi hän.

--Minkälaisia ukkoja? alkoivat jotkut udella.

--Semmoisia, joilta ei saa rauhassa liikkuakaan, jatkoi Laara päätään

keikautellen.

Jokainen vähän ällistyi, mitä siellä on tapahtunut.

--Olkoot jos kuinka pitkäpartaisia, niin pitää minut nähdä alalleen,

kiihtyi Laara valaisemaan asiata, kun huomasi että vaikuttaa se.

Jokainen jo alkoikin ymmärtää, mutta ei yksikään rohjennut tarkemmin

kysyä, kun pelättiin olevan seurassa liian läheisiä. Toiset jo nousivat

siirtyäkseen toisiin huoneisiin, paikoilleen jääneet rykästelivät

puheen puutteessa.

--Vai on täällä semmoisia, jotka eivät näe Laaraa alalleen, tarttui

Karvosen emäntä Laaran puheeseen.--Eikö nyt tekisi mielesi meille

palvelukseen?

Tämä odottamaton kysymys pani Laaran suun aivan äänettömäksi. Ylpeänä

ja vihoissaan hän lähti toisiin huoneisiin. Mutta tuo tehty valitus ei

tuonut mitään hyötyä, hämärissä käytävissä saattoi kohdata äskeisiä

vastuksia. Uutta valitusta ei tullut tehdyksi, kun ensimmäinen kävi

niin nolosti. Nyt hän oli kerrassaan herennyt luottamasta

vaimonpuoleisiin, niin nuorempiin kuin vanhempiinkin. Ne halveksivat

häntä aivan kaikki, mutta mitenkäpä niille saanee kostetuksi, ne ovat

niin arvokkaita olevinaan.

Ensimmäinen oli kotiinsa kiirehtimään Karvosen emäntä, ei niin omasta

puolestaan, vaan että saisi pois miehensä häpäisemästä ihmisten pitoja.

Mutta tämäpä ei ollutkaan niin halukas, kun oli vasta päässyt oikealle

juhlatuulelle ja löytynyt monipuolista huvia. Muiden liikkeiden tähden

oli Kuhjolan isäntä jäänyt vähälle puhuttelulle ja nyt lähdön edellä

täytyi sitä palkita. Monta kertaa meni emäntä ulos, mutta vielä täytyi

palautua, eihän se tullut. Kärsimättömänä tarttui hän jo käsipuoleen

kiinni viedäkseen puoliväkisin.

--En minä raskisi vielä lähteä pois tuon ukon luota, toimitti se

vastakynttä karhitessaan.--Se taitaa jo ruveta katselemaan noita

tyttöjä, vaikka siinä ensin alapäisenä istua luuhotti.

--Anna katsella, jos katselee, mutta sinä joudat hyvin kyllä,

kiukutteli emäntä ja kiskoi mukaansa.

Ymmärtämättömät heidän menolleen naurahtelivat, mutta toiset katselivat

surkutellen.

--On niitä miehiä jos minkälaisia, alkoi puhe muutamassa vaimojen

joukossa.

--Onhan niitä, myönsi toinen.--Vaan tuo Miina taisi saada hyvän miehen.

--Ei tuosta ole kuulunut erittäin pahoja, vaikka ainahan niitä naimisen

aikana ollaan jotain löytävinään, sanoi eräs emäntä, joka oli Reitun

kotiseuduilta.--Kertoo nuo jotkut nähneensä sen jolloinkin ryyppyisenä,

eivätkä sano olevan ahkerinta laatua työntekoon.

--No kyllä se niistä korjautuu, kun tuosta vielä miehistyy, niin että

alkaa oma ahneus tulla.

--Ehkäpä sen isä paneekin nämä eri paikalle asumaan, siihen jääpi vielä

pari poikaa kotipaikallekin.

Keskustelu taukosi, sillä nyt valmistautui morsiusjoukkokin lähtöön.

Matkaa oli sulhasen kotiin pitkänlainen syöttöväli, mutta kovasti ajaen

ei siinä mennyt monta tuntia, ja syyskuun kuutamo valaisi tietä.