Päästyään läänin rajan yli alkoi Laara yöpaikoissaan kysellä
Niittykylää. Alussa ei osattu sen tarkemmin neuvoa, kuin että on se
senniminen kylä olemassa, mutta kun hän oli tullut lähemmä, tiedettiin
tarkalleen, mistä se löytyy.
Tämä Niittykylä olikin varakkaimpia kyliä ja nimensä mukaan runsas
niityistä ja pelloistakin. Asuinrakennukset eivät olleet seudun tavan
mukaan erittäin komeita. Huomattavimmiksi tulivat navetat, sillä niiden
täytyi olla suuria, suurelle karjalle. Talot eivät olleet tiheässä,
sillä niitä erotti toisistaan moni pieni järvi tai oikeammin lampi.
Lampia yhdisti toisiinsa hidasjuoksuiset purot, ja näiden varsilla
kasvoi laajalti pitkää heinää.
Tälle kylälle seisahtui Laara ja meni neuvoa seuraten Karvosen taloon.
Keskipäivän aikana hän siihen saapui, jolloin joukot olivat
askareillaan. Tuvassa temmelsi puolikymmentä lasta, joita puolisokea
vanha mummo koetti asetella.
--No, ne vaan meiskaa, vaikka Jumala on ottanut leivänkin pois,
päivitteli mummo.--Ei tässä synnin kaalimaassa tule taas toimeen, jos
en ota keppiä teille siinä.
Mummo tulla haparoi ovensuun puoleen ja huomasi sieltä Laaran penkiltä.
--Oliko täällä vieras, en tunne, jos en kysy?
Laara oli päässyt selittämästä mummolle, kun tupaan tuli toinen
ihminen, arvattavasti talon emäntä. Se oli kooltaan pienenpuoleinen,
mutta vartaloltaan hyvin täyteläinen. Iältään mahtoi hän olla
kolmenkymmenen paikoilla.
--Mistäs tämä ihminen on? kysyi emäntä ohimennessään, samalla luoden
tutkivan katseen.
Tämmöisiin kysymyksiin oli Laara jo niin monesti vastannut, ettei
siihen enää tarvinnut sanoja ajatella; liittipä hän samalla senkin,
mitä varten on matkalla.
--Vai palveluspaikkaa etsimässä täältä asti? Taitaapa niitä tänä
vuotena olla paikan puutteisia.
Emäntä ei näkynyt välittävän sen enempää tästä asiasta, meni vaan
töilleen. Laara jäi ajattelemaan, että mikähän se mies olikaan, joka
tähän taloon neuvoi, eihän täällä näytä välitettävän mitään. Hän päätti
kumminkin tiedustella tarkemmin, ennenkuin lähtisi toisiin paikkoihin,
ja meni emännän luo keittiöön.
--Joko teille on pestattu palvelijat ensi vuodeksi, ettekö minua
ottaisi? esitteli Laara alakuloisena.
--Ei noista vielä ole kiirettä, sanoi emäntä.--ja on niitä tarjona
täälläkin kotipuolelta.
Laara oli jo vähällä heittää pyrkimisen siihen, mutta jos näin alkaa
käydä muuallakin, niin oli paras pyrkiä avulle asti.
--Minä en tahtoisi paljon palkkaa ja saattaisin tämän vuoden lopun
tehdä työtä ruokapalkalla. Minä jaksan ja osaan vaikka miestenkin töitä
tehdä.
--Enpä minä tiedä tässä olevan tarpeita, sanoi emäntä.--Miehetkin ovat
kauppiasten kuormia viemässä, jotka tietäisivät paremmin ulkotöistä.
Olikohan se sitten tämän talon isäntä, jonka minä tapasin tullessani,
ja sehän se ohjasi tänne tulemaan, alkoi Laara selitellä, jos se
paremmin auttaisi.
--Minkä näköinen se oli? kysyi emäntä uteliaana.
--Semmoinen isonpuoleinen, ja musta parta tuolla oli.
--Se se on ollut. Tielläkö se sinut tapasi?
--Ei kuin talossa.
--Satuitteko te samaan yöpaikkaan? kyseli emäntä yhä uteliaampana ja
asettui tarkasti seuraamaan Laaran selitystä.
--Olin siinä minä yötä, mutta ne matkamiehet lähtivät vielä ajamaan.
--Niinkö se sitten sanoi, että mennä tähän taloon, niin siihen otetaan
palvelukseen?
--Siihen tapaan se sanoi.
--Eikö se sanonut, että hän on tämän talon isäntä?
--Ei tuo siitä mitään. Vaan kun te tunnette, että se on ollut isäntä,
niin ottakaa nyt työhön siksi aikaa, kun joutuu kotiin, kohta kai se
palaa.
--No, minä sanon nyt suoraan, että ei sinun palveluspaikkasi sattunut
tähän taloon, vaikkapa itsekin joutuisi, teki emäntä jyrkän päätöksen.
Laara lopetti pyytämisensä ja alkoi aprikoida, että mitähän tämä
emännän kyseleminen ja kylmyys oikeastaan oli. Ei siltä tehnyt mieli
enää mitään kysyä, vaikka olisi ollut tarpeeseen, tietäisikö hän
muualtakaan neuvoa.--Nyt oli edessä sama tietämättömyys kuin kotoa
lähtiessäkin.
Jos Laara arvasi viivyttää pari päivää Karvolassa käyntiään, niin olisi
tavannut isännän ja ehkä paremmin päässyt työhön. Se oli tullessaan
siinä toivossa, että tuo matkalla tavattu tyttö olisi heillä, mutta kun
häntä ei näkynyt eikä kuulunut, heräsi salainen tyytymättömyys koko
taloutta kohtaan. Kaikki oli moitittavaa, ei mitään, ei mitään oltu
oikein tehty.
--Mitä sinne läksit koko reissuun, kun ei täällä ilman sinua osata
mitään tehdä mieleisesti? sanoi emäntä.
--Mistäpä tuota noinkaan sukkelaan saanee rahaa tarpeisiinsa, vastasi
Karvonen.--Luulisi tuon aikaa osaavan...
--Ehkei täällä olisi mitään moittimisen sijaa, jos arvasin ottaa tähän
sen tyttömutukan, jonka olit tänne opastanut, pisti emäntä pilkalla.
--No eikö sitä saisi neuvoa puutteiselle työtä, piti mies puoliaan.--
Vallassasi kaiketi on se ollut, otit sitten tai et.
--Niinpä kun se oli minun vallassani, niin annoin mennä. Meillä ei
tarvita semmoisia.
--Sen parempi, tee vaan työt yksinäsi, ei nyt ole leipää liiaksi.
--En minä siltä tee yksinäni, vaan otan itse, ketäpähän sitten otan.
--Ota toki itse, kerää kaikki vaivaiset ja ontuvat tähän, niitähän
sinulla on aina ollut.
--Niitä ne on ollunna ja on vastakin. Enhän minä toki kotonani salli
muita etupenkille, koetan minä sitä varaa pitää.
Keskustelu oli vierinyt heidän keskinäisten perheasioittensa
kipeimmälle kohdalle. Tässä täytyi hellittää sen, johon asia eniten
koski, ja se lankesi isännän osalle.
--Pidä, hyvä emäntä, pääsi ja luulosi, sanoi tämä kynsille lyödyn
äänellä ja toimittautui pois toverinsa läheisyydestä.
Emäntäkin salli kiistan katketa, sillä hän tiesi vanhastaan, ettei sen
jatkamisesta ole asialle mitään hyötyä.
* * * * *
Ennen palveluspaikan löytämistä ennätti puute katsoa Laaraa suoraan
silmiin. Rahat olivat loppuneet matkalla, ja kun työtä ei tahtonut
saada, täytyi panna liikenevintä vaatekappaletta elatuksen saamiseksi.
Tuo rakas taskupeili oli täytynyt antaa pienestä leipäkannikasta. Jo
tuli mieleen ajatus lähteä takaisin kotipuoleen, mutta mennessä
täytyisi kerjätä ja seutulaiset ehkä pilkkaisivat, että tuossa se nyt
on takaisin se hyvän hakija.
Viimeiseen asti hän pysytteli tällä Niittykylällä, odotellen
palvelijain vuoden vaihdetta, jos silloin onnistuisi. Se onnistuikin
tavallaan. Mutta tämä ensimmäinen paikka oli seutukunnan pahin, johon
ei koskaan saatu omasta kylästä palvelijoita.
Vuoden päästä siitä Laarakin erosi, kun köyhä aika oli mennyt ohitse ja
talolliset ottivat entisen palvelijamäärän. Selvä leipä virkisti
ihmiset melkein entiselleen, murheelliset muodot kävivät iloisemmiksi,
naurukin kajahteli useammin, ja rakkauden liittoja solmittiin entisellä
virkeydellä.
Toiseksi vuodeksi pääsi Laara palvelukseen Kuivatun taloon, jonka
haltijat olivat vakavia ihmisiä. Ensi aikoina joutui hän usein
isäntäväkensä nuhteiden alaiseksi, kun ei ollut tottunut puheitaan
punnitsemaan, mitä nämä kunnon ihmiset vaativat, varsinkin lastensa
tähden, joita oli kymmenkunta, enimmäkseen vielä pieniä. Vapaata
puhehaluaan koetti Laara tyydyttää muualla, varsinkin kun pääsi
sunnuntai-iltoina kylän nuorten seuroihin. Mutta täällä oli vastassa
toiset vastukset. Yksi ja toinen alkoi jamailla hänen erimurteisia
sanojaan, vieläpä kovaäänisen puhetavan takia nimittivät häntä
pajamieheksi. Kun Laara sai kuulla tämän uuden nimensä, niin hän ei
säästellyt sanoja puhutellessaan ristimämiehiä. Mutta se vain pahensi
asiaa, nimittelijät tulivat rohkeammiksi ja pilkkaaminen levisi
laajemmalle.
Nämä vastukset vaimensivat Laaran kylänkäynnin halua, niin että häntä
harvemmin näkyi siellä. Eivät toisetkaan tytöt häntä seuraansa
kaivanneet, vain jotkin renkipoikaset, jotka olivat ennättäneet jo
laillaan ihastua ja olisivat halulla pitäneet »pajamiehelle» seuraa,
mutta sepä oli ennättänyt suuttua eikä leppynyt vähään aikaan. Laara
päätti alkaa uudella tavalla ja pyrkiä toista tietä siihen suuntaan,
kuin oli ajatus kotipuolesta lähtiessä. Hän turvautui palvelustalonsa
tyttäreen, Miinaan, joka alkoi olla aikaihminen, juuri rippikoulun
käynyt. Mutta Miinakin häntä väisteli, ehkä sentähden, että hänen
vanhempansa olivat varoittaneet ottamasta oppia Laaran puheista ja
käytöksestä, ne kun menivät heidän mielestään usein kovin
arkipäiväisiksi. Näin joka puolelta ylenkatsottuna oleminen karvasteli
kovasti mieltä, ja kun Laara itsekin alkoi huomata, mikä siihen on
suurimpana syynä, päätti hän tehdä toisen muutteen ja opetella
puhettaan muodostamaan muiden mukaan, niin sanain kuin siisteydenkin
puolesta. Mutta vaikeata tahtoi alussa olla vanhain tottumusten
hylkääminen. Sen verran hän kumminkin edistyi, että talon haltijat
kiittelivät hänen oppineen ja ottivat toiseksikin vuodeksi.
Mallikelpoisten pariin päästyään ei Laara nukkunut, vaan pani jokaisen
sanan ja jokaisen liikkeen tarkasti muistiinsa. Lähin malliksi kelpaava
oli Miina, jossa nuoruudesta huolimatta oli jo aikaihmisen vakavuus.
Sen lisäksi oli hän kaunis, ei verevyyden eikä voimakkaan vartalon
muodostama kaunis, vaan tuonmallinen kaunis, joita saman sukupuolen
puisevammat jäsenet määräilevät kamaritöille. Laara oli ensimmäisiä,
joka siinä suhteessa katsoi Miinaa mitättömäksi, varsinkin sitten, kun
sille alkoi sulhasia olla tarjolla. Toinen, joka vähän samaan suuntaan
ajatteli, oli Miinan oma isä. Ensimmäisten sulhasten tulosta pahastui
hän kovasti ja kummasteli, että kun ei hävetä lasten luokse tullessa.
--Antaa tuon toki vielä muutamia vuosia korviaan kuivailla, sanoi hän
sulhaselle itselleen.--Mikä aikaihminen siitä tulee, jos tuolla iällä
naimisiin mennä repsahtaa?
Tämä oli Kuivatun isännän mielipide, eikä se siitä luopunut, vaikka
tytön pyytäjä olisi ollut kuinkakin hyvä. Hänen laskujensa mukaan olisi
tytön pitänyt olla vähintään kahdenkymmenen vanha, ennenkuin sille sopi
mainita sulhasista. Sitä ennen tehty naiminen on yhtä paljon kuin
ummessa silmin ampuisi. Jottei uusia tahtojia tulisi, pidätteli hän
Miinaa kotona kaikista syrjässä liikkumisista, siellä vaan on hyvä
yhtymään, kun on Luoja tavallisen näön antanut.
Talvella sitten oli Miinan serkun häät loitompana, Rannan kylässä,
jonne häntä hakemalla haettiin morsiustytöksi. Kauan saivat houkutella
menon lupaa isältä ja sillä varmalla varoituksella hän viimein päästi,
että pitää olla lasten joukossa. Mutta kylläpä hän Miinan takaisin
tultua katui tekoaan, kun näki olevan kyytimiehenä tuntemattoman nuoren
miehen.
--Kuka se on tuo sinun kyytimiehesi? kysyi hän tahallaan ihan
ensimmäiseksi.
--Se on siltä samalta kylältä Pajusen talon Reittu-niminen poika,
selitti Miina vähän hämillään.
--Miksikä ne omaiset eivät tuoneet, jotka veivätkin, kun syrjäisten
pitää sinua kuljetella?
Miinan täytyi vähän valehdella, että kun ne eivät itse joutaneet, niin
palkkasivat tämän, vaikka hyvin tiesi, että muut syyt ne olivat kyytiin
käskeneet. Sitäpä isäkin epäili eikä osoittanut mitään ystävyyttä
vieraalle. Hänelle ei saanut laittaa ruokaa muualle kuin muiden kanssa
yhteen tuvan pöydälle, ja nukkumapaikan neuvoi isäntä itse omain
poikainsa ja rengin yhteiselle vuoteelle. Vieras poika olisi mielellään
suonut toisin kohdeltavan ja istuksi allapäin vielä pitkän aikaa lampun
ääressä, kun muut asettuivat vuoteilleen.
--Eikö vierasta nukutakaan? kysyi Laara karsinan puolelta tupaa, jossa
päätään kampaillen istui vuoteensa reunalla.
--Ei tuo niin erittäin nukuta, sanoi Reittu tarkastaen puhetoveriaan,
joka parhaillaan leyhäytteli tukkaansa taaksepäin ja alkoi sitä sitoa
palmikolle.
--Taitaa sitten olla matka mielessä, jatkoi Laara nauravalla äänellä.
--Ei tuosta siitäkään, kun on kerran hevonen tallissa.
--Jos ei hevosella, niin jalkaisin.
Reittu katsoi poikain vuoteelle ja ne näyttivät nukkuvan. Sitten hän
siirtyi hiljaa lähemmäksi puhetoveriaan.
--Mihinkähän se, minun kyydittäväni nyt iltamassa katosi? kysäisi hän.
--Se on toisten pikku tyttöjen kanssa tuolla kamarissa.
--Pikku tytöksikö se Miinakin vielä arvataan.
--Niin se tämän talon isäntä arvaa ja suojelee kaikki nämä tyttönsä
hyvin tarkasti.
--Eikö se ketään suvaitse?
--Ei se sille omalleen suvaitse vielä ketään, eikä tuo olekaan oikein
aikainen.
--Kuuluupahan jo käyneen sulhasia.
--Isäntäpä epäsi kerrassa puhumasta.
--Ei se aina sitä tee. Mutta jos minä en saisi tällä tiellä enää mitään
sille Miinalle sanotuksi, niin pyytäisin puhumaan, että tulisi nyt ihan
varmaan näille ensi maaliskuun markkinoille, niin siellä tavattaisiin.
--Teillähän taitaakin jo olla valmiit liitot, sanoi Laara koettaen
nauraa.
--Eihän niistä vielä osaa sanoa, miten sitten tuonnempana, sanoi Reittu
osaksi myöntäen.
--Pitää toki sitten sanoa, virkkoi Laara äänellä, josta kuului peitelty
kateus.
Öljy oli lampusta palanut kuiviin, niin että valo vaipui yhä
tummemmaksi. Reittu katsoi kelloonsa.
--Lamppu näkyy heittävän meidät pimeään, sanoi hän, pitääkin tässä
asettua hiljaa.
--Eihän pimeä haastelua hidasta, huomautti Laara--vaan taitaa ajatukset
pyöriä siinä matkatoverissa.
--Ei nuo niin haitalle asti.
Keskustelu alkoi Reittua laiskottaa ja hän siirtyi entiselle paikalleen
pöydän päähän, riisui vaatteitaan vähemmäksi ja painautui poikain
vuoteelle. Aamusella nousi hän heti isännän tupaan tultua ja puuhaili
lähtöään, mutta kiellettiin odottamaan kahvin joutumista. Viipyminen
oli mieleen, sillä aikaa sopi hakea tilaisuutta sananvaihtoon Miinan
kanssa, joka supistui kuitenkin hyvin vähään. He ennättivät vain
vahvistaa markkinoilla yhtymisen.
Mutta isäpä arvasi tehdä häiriön sille liitolle, kun ei laskenutkaan
Miinaa ensi päiväksi, vaikka tämä kuinka olisi pyytänyt.
--Mitä ne lapset tekevät markkinoilla, vielä vähemmän ensi päivänä,
sanoi hän.--Toisena päivänä jos pistäytään.
Laarapa ei tyytynyt heittämään käyntiänsä viime päivään, vaan palkkasi
sijaisen ja meni muiden reessä. Hän pukeutui parhaisiin vaatteihinsa,
eivätkä ne olleetkaan enää mitättömät, kun hän oli kaikki ansionsa
säästänyt niihin ja värien puolesta valinnut näyttävintä. Miina oli
pyytänyt viemään sanan sille, joka häntä odottaa, ja Laara lupasi
toimittaa.
Mennessä muistui mieleen kotipuoli, kun oli tullut ajatelleeksi, että
täällä ehkä tapaa joitakin niiltä tienoin. Sietäisi niiden muassa
lähettää terveisiä vanhemmille, mutta eipä hänellä toisekseen ole
niille mitään sanomista. Hän päätti heittää sen tuuman sikseen ja meni
perille päästyään ensiksi tapaamaan Reittua puhutusta paikasta. Aamusta
päivin oli tämä siellä uskollisesti odottanut. Laaran nähtyään luuli
hän kohta muitakin näkevänsä ja kysyi:
--Jäljellekös Miina jäi?
--Ei se tulekaan, ilmoitti Laara nauraen.
--No miksikä?
--Ei kuuluttu lapsia kaivattavan markkinoilla, niin kuulin isännän
sanovan.
--Vai niin, ihmetteli Reittu. Eikö huomennakaan?
--Sittenpähän näkee.
Laara naurahti salaperäisesti, mutta toinen oli aivan pahoillaan. Hän
vei Laaran kahville tiedustellakseen sitten enemmän.
--Sano nyt totuus, että pääseekö se huomennakaan tulemaan.
--Johan minä sanoin, että sittenpähän näkee, vai eikö se markkinain
vietto käytä vähääkään ilman sitä? kiusoitteli Laara.
--Miksikä ei, mutta olisin minä sen toivonut olevan... On se sanonut
sinulle...
--Sanoihan se, vaan täytyy tuon verran kärsiä. Mennään kävelemään, niin
siellä puhun tarkemmin.
--Niin kyllä. Minä maksan tuon kahvin.
Laara kiirehti jo edeltä ulos ennättääkseen porttikäytävän kupeella
tarkastaa vaatteustaan ja taskupeilin avulla asettaa huivin parhaan
mukaan. Reitun jouduttua lähtivät he astumaan rinnatusten katua
tavaratorille päin.
Kaikenikäistä ja -näköistä joukkoa virtaili yksitellen ja ryhmissä
sinne jos tännekin. Tuossa tuli joukko nuorta väkeä, ja ohi mennessään
he naurahtivat Reitulle tervehdyksen asemesta.
--Oliko ne tuttavia? kysyi Laara.
--Olivat.
--Tunteeko ne Miinan?
--Miksikä?
--Niin, etteivät nuo liene minua siksi luulleet.
--Mitäpä tuo haittaa, jos luulisivat.
--Haittaa se toki, kun toinen kuitenkin pitäisi olla, naureli Laara.--
Tuota en ollenkaan tullut ajatelleeksi yhteen matkaan lähtiessä.
--Vähätpä niistä markkinoilla, sanoi Reittu.--Mennään pois.
He kävelivät tavararekien ohitse ja tarkastelivat yhtä ja toista
silmälle mieliksi.
--Nuo mahtaa olla makeita, sanoi Laara hyväillen kiiltolangalla
käärityitä karamellipötkyjä.
Reittu arvasi, että Laaran tekee niitä mieli, ja osti muutamia.
--Pannaan täältä toista lajia, esitteli myymämies.--Jos lienee vielä
tämä tyttö morsiamenne.
--Sitäpä ei näin joukossa sanota, vastasi Laara teeskennellen.
He siirtyivät yhä eteenpäin, kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan.
Tavaralauhkojen edustalla tungeskeli ostajia, kultasepän myymälän
edessä seisoi vain joku nuori mies tarkastellen sormuksia.
--Ketkähän onnelliset tuolta saanevat sormeensa, virkkoi Laara
kaipaavalla äänellä.
--Sattunee tuolta jotkin saamaan, vastasi Reittu ajatellen samassa,
että kunpa Miina olisi.
Hän odotteli, että jos Laara itsestään siitä alkaisi kertoa, kuten oli
luvannut, mutta eihän tuo aloittanut, alkoi vain tuumitella panoraamaan
menoa.
--Entäs se Miinan tulo, sinä unohdit sen, täytyi jo muistuttaa.
--Niinpä kyllä, vaan onhan tässä vielä aikaa. Mennään panoraamaa
katsomaan.
--En malta enää, täytyy kääntyä kortteerille, vaan kyllä minä maksan
ovirahan, jos Laara menee.
Laaran täytyi lopettaa vitkastelu ja sanoa mitä tiesi, kun näki, ettei
siltä kuitenkaan saa sitä unehtumaan. Vastahakoisesti lupautui hän
viemään terveisiä ja tulokehoituksia Miinalle.