I.

Miettiväisinä istuivat mökin joukot pienessä tuvassaan, joka oli

rakennettu kanervikko-aholle. Tuvan edustaa suojusti pystypuista ja

havuista köhilöity katos; siihen oli heitelty hujanhajan kaikenlaista

arvotonta tavaraa, joka halpuutensa vuoksi säilyi ovettomassakin

suojassa. Tuvan toisella sivulla rähjötti kolmiseinäinen kommakko

lehmää varten, ja kolmannella hatarampi havukatos heinille. Neljännellä

seinällä oli ainoa ikkuna, jonka tuli antaa valoa. Saunakötykkä seisoi

vähän erillään tästä huoneryhmästä.

Mökin ympärille oli kuokittu muutama kapanala peltoa ja siihen keväällä

kylvetty ohraa ja perunoita. Sen verran tätä viljelystä oli, ettei

tarvinnut mennä kylästä kysymään, miten on käynyt ihmisten

elatustarpeille. Vaikka perunan varsia kasvoi aivan tuvan seinämällä,

ei siinäkään ollut ainoata kirkasta lehteä jäljellä. Olipa halla maan

sisästäkin kaivellut, ettei kuin pakkasen puremia, mustia ja

kuoleutuneita varren rankoja rimotti mullan päällä. Ohrakin oli

täytynyt leikata kesken kasvunsa ja kyyhötti siinä kuhilaalla, surkean

harmaana, hoikat, ravintoaineensa menettäneet tähkät ruostepilkuissa.

Näin oli käynyt melkein kaikkialla Suomessa, ja sepä se pani mökin

väenkin miettiväiseksi.

Mökin mies, Juuso Määttä, istui pöytänsä päässä allapäin ja Juuson

vaimo kuroi ainakin kymmenettä paikkaa nuttunsa rintapieleen. Lapsia

oli heillä kolme tyttöä, joista Laara-niminen oli jo muutamia vuosia

elättänyt itseään palveluksella. Nyt kun halla oli tuhonnut viljat, oli

palvelijain vaikea saada sijapaikkoja, ja sen johdosta tuli Laarakin

vanhempainsa puheille.

--Eikö ne ota siihen Nevanperällekään yhtään palkollista? kyseli Juuso.

--Eivät kuuluneet ottavan, selitti Laara rohkean mäikävällä

puhetavallaan.--Isäntä sanoi, ettei ole varaa millä elättää. Emäntä

minulle jo ennen hallaa puhui, että olla ensi vuosi, mutta isäntä

peräytti nyt pois.

--Eikö sinua ole muualle tahtoneet?

--Olisi Pärmäselle pyytäneet, mutta eivät luvanneet palkkaa, ruuan ja

vaatteen ainoastaan.

--Siihen sitä täytyykin tyytyä tämmöisenä vuotena, sanoi Laaran äiti.

--En rupea siihen. Kuluttakoot huonommat ryysyjään petäjäisen edestä.

Minä olen jo monena syksynä ajatellut mennä Savoon ja nyt minä menen.

--Eikö liene köyhyys sielläkin, arveli äiti.

--Paremmin siellä toki eletään, väitti Laara.--Kaikkipahan kehuvat,

jotka ovat menneet, että aivan se on toista siellä. Ruveta täällä ilman

edestä kitumaan, silloin kun minun käsissäni kääntyy jo työ niin hyvin

kuin toisenkin käsissä.

Juuso kohotti jo päänsä ylös, mutta hankaili vielä takkinsa hihoja

pöytään, joka oli mitä pahimmassa siivossa ruuan jätteistä, joita ei

viikkokausiin pyyhitty, paitsi mitä Juuso hankaili paikkatakkinsa

hihoilla. Tuo likaisuus oli niin tavallista, ettei tämä sitä ensinkään

huomannut, vielä vähemmin nyt, kun oli tyttären matkallelähtö

ajateltavana. Sitä ei Juuso ottanut surun kannalta, päinvastoin toivo

välkähti hänen mustaksi pinttyneillä kasvoillaan, kun hän puuttui

uudestaan puheeseen.

--Ei se ole minunkaan mielestäni tyhmintä tekoa, jos menee Savon

lääniin, tuumaili hän. Siellä on tiheään sattunut, että täältä menneet

piikatytöt on naitu taloihin.

--Talossa kaiketi kuuluu Karusen Leenakin olevan, tiesi Laara.

--Ja entäs Tyyskän Maija, lisäsi Juuso.--Täältä lähtiessään ei hänellä

ollut kunnon vaatteita päällä, vaan nyt on emäntänä, ja kun mennä

talvena kävi täällä, niin vihtoriinissa kyöhäsi.

--Vanha ja rumapa tuo oli se Maijan ukkoraja, näinhän minä tuon, moitti

vaimo.--Ja sitkeään oli pitänyt sitäkin saadessa, aivan oli ollut

hajoamassa, ennenkuin oli Maija saanut pappilaan sen ukon.

--Ne ovat niitä juoksupuheita, puolusti Juuso.--Ja samapa tuo, jos ei

alussa olisikaan mennyt niin laadulleen, mutta Maijaa virkeämpi ihminen

saattaa katsoa paremmin eteensä. Saat siellä sinäkin, Laara, varoa, jos

menoksi tulee, huomautti hän lopuksi tytärtään.

--Olen minä jo siksi ollut maailmassa, ettei minua peloita, kehahti

tämä.--Ja menen minä nyt, vaikka on niitä ollut muitakin, jotka ovat

kieltäneet.

--Ketä muita?

--Muita syrjäisiä, ilman aikojaan, en minä viitsi sanoa.

--Mitä sinä aikaihminen ujoilet, sano vaan, kehoitti Juuso.

--Se Nevanperän renki Aappohan tuo enimmän kielteli, ilmoitti Laara

vähän kainostellen.

--Sekö Aappo-kääry, murahti Juuso.--Se muka aikoisi naida, mutta mitä

tuolla kääryllä tekee, varsinkin tämmöisenä aikana. Tapaa niitä

Savostakin semmoisia.

Laara ei puhunut tähän mitään, nypisteli vain hameensa poimuja, joka

oli vielä uusi, senvuotisesta palveluspaikasta annettu. Pienemmät

sisaret istuivat siinä rinnalla repaleisina ja likaisina, minkä

Laarakin huomasi, ja hän sysäsi ulommaksi, kun ne tulivat kovin lähelle

ja tahtoivat kosketella vaatteita.

--Minnekä sinä menet? kysyi toinen tytöistä.--Ota minutkin sinne.

--Ei sinusta ole vielä minnekään, sanoi Laara ja lykkäsi pois luotaan.

Juuso oli taas ajatellut vähän aikaa ja sanoi:

--Sinun sietäisi mennä jo ajoissa, jos mieli saada oikeata

palveluspaikkaa.

--Niin minä teenkin, sanoi Laara.--Mielellään ne laskevatkin, kun ei

ole riihen puintia eikä ruokaa. Lähden aivan tällä viikolla, jos haette

papinkirjan.

--Sehän se kyllä pitää olla, sanoi Juuso.--Mitäpä tuo siitä paranee,

jos lähden paikalla.

Laara lähti palveluspaikkaansa tekemään tiliä ja noutamaan sieltä

vaatteitaan. Hänen aivoissaan pyöri nyt alituiseen ajatuksia tuosta

tuntemattomasta seudusta, joka pienuudesta pitäen oli kaikkine sieltä

löytyvine onnellisuuksineen sadun tapaisesti mieleen kuvastanut.

Pienenä tyttönä oli tuo tunne jo niin valloittanut, että hän kesäiseen

aikaan kulki puolen virstan päässä olevan maantien varteen, ilman

mitään asiaa, ainoastaan toivoen nähdä jonkun sen puolen

kuormankuljettajan, niitä kun siitä tavallisesti matkusti. Useimmiten

siellä käveli kuorman jäljessä ilottomia, elämän vaivoissa väsyneitä

miehiä, joiden näkeminen ei paljoa ilahuttanut, mutta toisinaan sattui

joukkoon iloisia ja vereviä hulivilipoikia, jotka katselivat sen verran

kupeelleen, että huomasivat aholta tyttösen, joka hyppeli kiveltä

kivelle ja kuulosti joka sanan, mitä matkamiehet sanoivat. Aina niillä

olikin jotain sanomista. Useimmin ne kutsuivat tulemaan kuormansa

päälle, aikoipa joku viedä kotiinsa ja kasvattaa itselleen tupalinnun.

Laara hyppeli silloin poispäin, mutta oli näkemistään ja kuulemistaan

hyvin iloisella mielellä, ajattelipa toisinaan, että kun olisi lähteä

noiden kuorman päälle. Äidilleen ei hän puhunut näistä kuulemistaan

kuin kerran, sillä tämä siitä nuhteli: mitä sinä menet sinne

matkamiesten suun »raattaamista» kuuntelemaan! Siitä lähtien kävi hän

muiden tietämättä tuolla maantien varrella, eikä puhunut muille mitään.

Nyt ei enää tämmöinen tyydyttänyt, täytyi päästä mielitekonsa perille..

Hän sai palveluspaikastaan vielä muutamia markkoja palkan loppua, mutta

enin osa oli tullut vuoden varrella käytetyksi koristuksiin. Enemmän

olisi pitänyt olla, sen Laara piti tärkeimpänä, jos mieli päästä

johonkin arvoon tuolla vastaisessa seudussa. Kasvojen näön oli pieni

taskupeili tehnyt vuosien kuluessa hyvin tunnetuksi Laaralle itselleen.

Tuskin kului tuntiakaan peiliin katsomatta. Leuka häntä itseäänkin

ilahutti, se oli etuisampi kuin monella muulla. Hän tutki tarkkaan,

onko huivi kaunistukseksi vai eikö, ja heti se selvisi siksi, että

parempi on olla ilman huivia, se vain varjosi juuri tuon kauneimman

alan. Huivin ollessa ei jäänyt kuin silmät kauneinta, ja niistäkin oli

hänellä paha pelko, että jos ne ovatkin rumat, niin mitenkä sitten! Se

ajatus teki toisinaan oikein alakuloiseksi, varsinkin kun muutama oli

nimittänyt hänet lummesilmäksi. Ne olivat nuo luomet niin kovin

lähekkäin ja tummat silmäripset vielä lisää varjostivat, niin että ne

voivat jostain näyttää kipeiltä. Mutta sittenkin, tutki hän, ei niiden

pitäisi olla mitättömät. Hän remautteli niitä peilin, edessä isommiksi

ja antoi sitten verkalleen painua pienemmiksi, ikäänkuin hyvän mielen

vaikutuksesta. Näistä kokeista tuli Laara toisiin päätöksiin ja päätti

olla uskomatta tuota lummesilmäisyyttä, ennenkuin enemmän kuulee ja

näkee. Kasvot olisivat saaneet olla paljoa punakammat, mutta sen toivoi

hän korjautuvan, jos pääsee Savon paksulle leivälle.

Laara oli muutamia päiviä kotimökillään laittelemassa vaatteitaan

lähtökuntoon, ja nytpä ne olivatkin kaikki valmiina, ei ollut mitään

syytä vitkailemiseen.

--Nyt se tyttö lähtee, sanoi hän huolettomasti sitaistessaan nyyttinsä

solmun kiinni.

--Me tullaan maantielle asti saattamaan, sanoi Laaran äiti.--Mennään

jokainen ja nyhdetään yhdellä tiellä sieltä maantien varren

halmeaituuksesta suolaheinätakat. Tässä täytyy ruveta sekaa syömään ja

suolaheinät ovat siihen paraita.

Joukon poistuessa jäi tupa autioksi, ja Juuso sysäsi sen merkiksi

pönkän oven päälle. Riitu kaappasi nurkkajuurelta pari takkavitsaa

käteensä. Sisaret kulkivat Laaran kupeella ja itkivät, toinen sitä,

ettei ota matkaansa, ja pienempi ikävää. Äiti käveli toisella puolen ja

pyyhki vähän väliä lähestyvän eron tuottamia kyyneleitä silmistään ja

puheli lapselleen kaikenlaisia neuvoja. Juuso astuksi jälkimmäisenä,

kuin jollekin työpaikalleen. Maantiellä, missä oli erottava, yltyivät

pienet tytöt yhä kovemmin itkemään. Jo tuli vähän Juusonkin sääli ja

hän tuumaili mukaan pyrkijöille:

--Jos tuon tietäisi, että siellä saisi selvän leivän, niin olisihan

tuonne saanut mennä.

--Mitä joutavata tuumaakaan, vastusti tytön äiti.--Eihän se Laara miten

jaksa sinua kuljettaa ja elättää. Koetetaan me elää täällä.

--Täytyyhän sitä koettaa, mikäpä tässä auttanee, sanoi Juuso.--Ja aina

se aikainen ihminen toimeen tulee, kun saapi jotain mahanahkansa

tukeeksi, mutta on siinä lapsille tietämistä.

--Tule nyt vuoden tai parin päästä käymään täällä, kehoitti Riitu.

--Laita jo ennenkin matkamiesten muassa jotain tietoa, mitenkä siellä

olet päässyt elämään, muistutti Juuso.

Kumpaisenkin toivomuksen lupasi Laara täyttää. Hän pisti kättä

hyvästiksi ja lähti astumaan suoraa maantietä. Tuolla ojelmuksen päässä

kääntyi hän katsomaan jälkeensä, näki sisarten seisovan vielä tiellä ja

isänsä kiivenneen aitauksen sisään nyhtämään suolaheiniä. Äiti näkyi

nousseen aidan selälle ja katselevan siitä vielä menijän jälkeen.

Laaran silmistä vierähti muutamia pisaroita nutulle, mutta kun hän

kääntyi taas matkaa jatkamaan, hälvenivät eron ikävät ja mieli muuttui

miltei iloiseksi. Kun oli virsta tai pari kuljettu, muistui jo mieleen

taskupeili. Sen kaivoi hän tarkastaakseen, eikö silmät ole käyneet

pahasta mielestä rumemmiksi, mutta ei siitä ollut mitään pelkoa. Ne

näyttivätkin entistä kauniimmilta, kun tämän lisäksi oli kävely

kohottanut punakkata kasvoille.

Muutaman mäen päälle tultua näkyi sen toisella puolen, alhaalla,

matkamiehiä kuormineen, hevosiaan puhalluttamassa. Miehet tähystelivät

uteliaina alas mäkeä astuvaa tyttöä, ja lienee sen käynti ollut heistä

omituisempaa, sillä joku virkkoi kohdalle ehdittyä:

--Luistaako sukset?

--Koettele sormellasi, vastasi Laara kääntämättä päätään.

--Mihinkä miehesi heitit? kysyi toinen.

--Kysy mutkalta, niin väärä vastaa.

--Niinpä antaa sitten töppösten tömistä.

--Omillaan komiasti, kehahti Laara ja astui lujasti ohitse.

--Tyttöpä ei heittänyt vastausta velaksi, nauroi äänettä ollut.

--Eipä heittänyt, myönsi toinen.--Se oli niitä tämän puolen

hurskasluontoisia tyttöjä, joita taas tätä nykyä kulkee meidän puoleen.

Sinne menossa se on tuokin.

--Saattaapa olla, se nälkä käskee katselemaan. Mutta ei tuo näyttänyt

vielä nälkäiseltä, ja vetreet sillä on jäsenet. Katsokaapa missä

myöhäkässä sen lanteet ovat. Jaksaa se tehdä työtä, vaikka vielä

kyntää, eikä ne ole siihenkään äkkinäisiä.

--Saattavat täältä tultuaan vähän kuvatella, mutta eivät näy ajan

pitkään olevan muita jalompia. Saikkalan Paavo otti tässä muutamia

vuosia jäljellepäin täältä tulleen naisen palvelijakseen, että se muka

tekee pienen talon niin piian kuin renginkin työt, mutta eipä siitä

ollut hyötyä. Tulennastaan mitä lienee vähän mieliksi tehnyt, mutta

sitten vehtasi sen typerän leskiukon kanssa niin pitkälle, että pääsi

emännäksi, ja nyt ei kuulu viitsivän kunnolle ruokaa eteensä laittaa.

--Vai semmoinen sattui. Onpa ukko pettynyt.

Matkamiehet käskivät hevosessa liikkeelle ja kärryn kantaan tarttuen

työnsivät niille apuna.

Laara kulki jo kaukana omaan suuntaansa ja oli käärinyt päällimmäiset

hameensa ylös, jotteivät ne hidastuttaisi käyntiä. Matka oli melkein

talotonta, joku pahainen mökkirähjä vain tuli joskus näkyviin.

Muutamassa mökissä pistäysi Laara levähtämässä ja haukkasi nyytistään

karkeata leipää päivälliseksi. Tästä kyseli hän edessäpäin olevia

taipalia ja sai tietää toista penikulman päässä olevan pienoisen kylän,

jonne ennättää yöksi. Hän lähti heti matkalle ja astui, niin ettei

ennättänyt sinne mennessä oikein iltakaan tulla. Alkoi jo vähän

väsyttääkin, mielellään meni lähimpään taloon, siinä kun näkyivät

hevosillakin kulkevat käyvän syöttämässä. Puolikymmentä laihanpuoleista

hevosta oli parhaillaan kartanolla, millä jauhoja, millä suoloja

kuormana. Joku niistä taisi olla paluumatkalla, ja sen hevonen söi

heiniä kärryjensä korista.

Laara meni tupaan, jossa oli parhaastaan matkamiehiä. Joku niistä söi,

mutta toiset tupakoivat. Vähään aikaan ei häntä kukaan puhutellut,

matkamiehet kai luulivat talon vieraaksi, ja talon väki ei taas

puolestaan paljon välittänyt kulkevista, niitä kun aina näki. Viimein

eräs mustapartainen matkamies kiinnitti katseensa häneen ja lähestyi

puhuttelemaan.

--Mistäs tämä tyttö on? kysyi se.

Laara ilmoitti kotiseutunsa.

--Minnekä sitä sitten olet menossa?

--Ei minulla ole varmaa menopaikkaa, menen vaan tuonne etelän puoleen,

että jos sieltä sattuisi palveluspaikan löytämään, selitti Laara.

--Jalkakyytikö se on?

--Mikäpä se hevosen laittoi?

--Onhan se sitäkin, mutta jos sattuisi tyhjänä palaavia

kuormankuljettajia.

--Ei noita ole vielä sattunut.

--Nytpä on tässä yksi mies sinnepäin menossa... Ota sinä tämä tyttö

kärryysi, esitteli hän jo siinä samassa Laaran puolesta.

--Otanhan minä, sanoi palautuva mies hiljaisella äänellä.--Puoli

markkaa kun maksaa penikulmalta, niin kyyti on kohta valmis.

Partamies ilmoitti kuuluvammin Laaralle miehen vaatimuksen.

--Ei tule ruvetuksi maksamaan, hylkäsi Laara.--Tarvitsee vähät rahansa

muuhunkin.

--Ota tuo ilmaiseksi, houkutteli Laaran puolta pitävä mies.--Eihän se

yksi henki paina siinä mitään.

--Miksikä se ei paina, väitti toinen vasta.--Otapa itse tuommoinen

suuri tytön-mätkä kuormasi päälle, niin tunnet eikö paina.

--No, en minä surisi, jos olisin tyhjällä hevosella palautumassa...

Hitto vieköön, kun vielä yksinään! Jos minä olisin, niin ei siinä

inteltäisi.

--Se on itsekunkin oma asia, puhui taipumaton mies jäykästi.--Toinen

katsoo asian toiselta kannalta ja siinä kaikki.

Nyt herkesi kyydin puuhaaja äänettömäksi, häntä näytti oikein

harmittavan tämän asian onnistumattomuus. Paluumatkalla oleva lähti

ulos panemaan hevostaan valjaihin, ja toiset menivät katsomaan

hevostensa syöntiä. Mustapartainen mies vain jäi tupaan.

--Tokko on ollenkaan edeltäpäin ajateltua, että mihinkä seutuun aiot

asettua? alkoi se taas kysellä Laaralta.

--Ei vähääkään.

--Vai ei vähääkään. Niinpä ota nyt ja kysele siellä, että missä on

Niittykylä ja mene sinne, niin taitaa olla edullisinta. Se on näinkin

huonona aikana enemmän varakasta puolta. Siellä sinä pian pääset

tietoon missä on Karvosen talo, ja pyrihän siihen, niin ehkä et

tarvitse muualle mennäkään.

Laara ei päässyt selville, neuvoiko tämä mies omaansa vaiko muiden

taloon, eikä rohjennut sitä itseltään kysyä. Kylän ja talon nimet pani

hän tarkasti muistiinsa, sillä onhan se mielelle jotain somempi, jos on

vähänkin ohjausta minne mennä.

Toiset miehet tulivat tupaan ja esittelivät matkallelähtöä, kun hevoset

eivät enää syöneet.

--Eiköhän ollakin tässä yötä, kun on jo näin ilta, tuumaili

mustapartainen mies toisille. Nämä panivat kovasti vastaan; sillä

tavalla viipyisi puolta enemmän matkalla. Täytyi taipua enemmistön

tahdon mukaan. Laara jäi siihen yöksi ja lähti levättyään aamulla taas

aikaisin astumaan.

Päivät olivat mitä ihanimpia, aina siitä asti, kun nuo kamalat

kylmä-yöt kävivät. Oliko tämä jotain lohdutusta hätääntyneille

ihmisille, vai olikohan vain kovettuneen luonnon katkeraa ivan tekoa,

että nyt muka korjataan se erehdys, joka taisi tulla. Sellaiselta se

näytti, sillä tuo kaunis ilma ei suuresti ilahuttanut maamiestä.