Emme olleet käyneet siellä _Rendeerin_ Tahitiin paluun jälkeen. --
Tavatessamme toisemme tuossa pienessä kätkössä, mikä ennen oli meidän,
tunsimme syvää liikutusta -- ja myöskin suloisen tunteen, mitä yksikään
muu paikka maailmassa ei olisi kyennyt herättämään.
Kaikki oli jäänyt aivan samanlaiseksi kuin ennen tässä paikassa, missä
aina tuntui juoksevan veden viileys. Me tunsimme siellä joka kiven,
joka oksan, -- kaikki, pienintä sammaletta myöten -- Ei mikään ollut
muuttunut: samat ruohot, sama tuoksu, johon sekaantui aromaattisten
kasvien ja kypsien guavehedelmien lemu.
Me ripustimme vaatteemme oksiin -- ja sitten me istuuduimme veteen
nauttien ilosta olla taas vaikka viimeistä kertaa, pareoon puettuina,
auringon laskiessa Fatauan purolla.
Tuo kirkas, suloinen vesi saapui Oroenasta suuren kosken kautta -- Puro
juoksi suurten, kiiltävien kivien yli, joitten välistä guavepensaiden
hoikat rungot nousivat. -- Niiden oksat ojentautuivat holvikatokseksi
meidän päittemme päälle ja piirsivät joen vienosti aaltoilevaan peiliin
tuhansia kuvioita lehdillään -- Kypsät hedelmät putoilivat puroon,
virta vieri, sen uoma oli täynnä guaveja, oransseja ja sitruunia.
Me emme kumpikaan puhuneet mitään. Vierekkäin istuen aavistimme me
toistemme surulliset ajatukset, eikä meillä ollut tarvetta häiritä
hiljaisuutta virkkamalla niitä toisillemme.
Pienet kalat ja aivan vähäiset siniset sisiliskot kuljeskelivat yhtä
rauhallisina kuin jos siellä ei olisi ollut inhimillistä olentoakaan.
Me olimme niin liikahtamatta, että perin arat varos-eläimet tulivat
ulos rei'istään ja kiertelivät ympärillämme.
Jo laskeva aurinko -- viimeinen aurinko viimeisenä iltanani Oceaniassa
-- valaisi muutamia oksia lämpimillä, kultaisilla säteillä. Ihailin
kaikkea tuota viimeistä kertaa. Sensitivat alkoivat kääriä hentoja
lehtiään yöksi -- vaaleat mimosat, tummat guavet olivat jo saaneet
iltavärinsä -- ja tämä ilta oli viimeinen -- ja huomenna, auringon
noustessa lähtisin minä ainaiseksi -- -- -- Koko tuo maa ja minun
rakkahin pikku armaani katoaisivat, niinkuin katoavat loppuvan
näytelmän koristeet. --
Tämä oli satunäytelmä elämäni keskellä -- mutta se oli loppunut
toistumatta! -- Lopussa olivat unelmat, suloiset ja juovuttavat, tai
murheisina pistävät liikutukset -- kaikki oli lopussa, oli
kuollut -- -- --
Ja minä katselin Rarahua, jonka kättä omassani pitelin. -- -- --
Suuria kyyneleitä valui hänen poskilleen, hiljaisia kyyneleitä, jotka
kiireesti putoilivat kuin liian täydestä maljakosta -- -- --
"Loti", sanoi hän. "Minä olen sinun -- -- -- minä olen sinun pikku
vaimosi, eikö niin? Älä pelkää, minä uskon Jumalaan, minä rukoilen,
rukoilen. -- -- Kaiken mitä olet minulta pyytänyt, teen minä -- -- --
Huomena lähden minä Papeetesta samaan aikaan kuin sinä, eikä minua
enää tulla näkemään siellä -- -- -- Menen asumaan Tiahuin luo, eikä
minulla tule olemaan toista puolisoa, ja minä rukoilen sinun puolestasi
kuolemaani saakka -- --."
Sitten tukahtuivat Rarahun sanat nyyhkytykseen, ja hän kiersi molemmat
kätensä ympärilleni ja nojasi päänsä polviini -- -- -- Minäkin itkin,
mutta suloisia kyyneleitä; -- olin löytänyt jälleen pikku armaani,
hän oli murtunut, hän oli pelastettu. Minä saatoin nyt jättää
hänet, koskapa meidän kohtalomme erotti meidät peruuttamattomasti,
ratkaisevasti. Lähdössä olisi vähemmän katkeruutta, vähemmän raatelevaa
tuskaa. Minä voisin lähteä epävarma, mutta lohdullinen paluu mielessäni
-- ehkäpä hämärä ikuisuuden toivokin! -- -- --