Kello kahden seudussa olimme lopettaneet nuo suuret varustukset. Rarahu
pukeutui kauneimpaan valkomusliiniseen _tapa'ansa_, kietoi gardenioita
hajallisiin hiuksiinsa, ja me läksimme ulos.
Minä tahdoin ennen lähtöäni nähdä vielä kerran Faa'an, korkeat
kookospalmut ja laajat korallirannat; tahdoin heittää viimeisen
silmäyksen tuohon tahitilaiseen maisemaan; tahdoin taas nähdä Apirén ja
vielä kerran kylpeä pikku ystävättäreni kanssa Fatauan purossa; tahdoin
sanoa jäähyväiset monille alkuasukasystävilleni; tahdoin nähdä kaiken
ja kaikki, en voinut oikein sopeutua ajatukseen, että kaikki jäisi
tänne. -- -- -- Ja aika kului, ja me emme enää tienneet, mikä hetki oli
menossa -- -- --
Ainoastaan ne, joiden ainaiseksi on täytynyt luopua rakkaista paikoista
ja ihmisistä, voivat ymmärtää tuon lähtölevottomuuden, tuon hätäisen
surun, joka painaa kuin ruumiillinen tuska -- -- --
Oli jo myöhä, kun me saavuimme Apiréhen, Fatauan purolle.
Mutta kaikki oli siellä aivan samanlaista kuin entisinä, hyvinä
aikoina. Seurue joen rannalla oli lukuisa ja valittu: Siellä oli yhä
neekeritär Tetuara, joka istui valta-istuimellaan hovinsa keskellä,
ja koko joukko nuoria naisia, jotka sukeltelivat ja uivat kuin kalat
maailman huolettomimman iloisuuden vallassa.
Me kuljimme ohi pitäen toisiamme kädestä kuin ennenkin, tervehtien
hiljaa vasemmalle ja oikealle kaikkia noita tuttuja ystävän kasvoja.
Meidän lähestyessämme olivat naurunpuuskat vaienneet; Rarahun
pienet, syvästi vakavat kasvot, hänen valkea laahustinhameensa kuin
morsiuspuku, hänen surumielinen katseensa vaativat hiljaisuutta -- -- --
Tahitilaiset ymmärtävät kaikki sydämen tunteet ja pitävät surua
kunniassa. Tiedettiin, että Rarahu oli _Loti'n pikkuinen vaimo_;
tiedettiin, ettei meitä yhdistävä tunne ollut jokapäiväistä ja halpaa
-- ja ennen kaikkea tiedettiin, että meitä nyt katseltiin viimeistä
kertaa.
Me käännyimme oikealle, hyvin tutulle, pienelle polulle -- Muutaman
askeleen päässä, guavepensaiden surullisessa varjossa, oli yksinäinen
lammikko, missä Rarahun lapsuus oli kulunut, ja jota me ennen pidimme
aivan kuin yksityisomaisuutenamme.
Tapasimme siellä kaksi nuorta, tuntematonta naista, jotka olivat
hyvin kauniita piirteittensä villistä kovuudesta huolimatta. Toinen
oli puettu punervaan, toinen vaalean vihreään. Heidän hiuksensa, yhtä
tummat kuin yö, olivat käherretyt kuin Nuka-Hivan naisten, joitten
kesytöntä ironiaa heidän kasvojensa ilmekin muistutti.
Istuen kivillä puron keskellä, huuhdellen jalkojaan juoksevassa vedessä
lauloivat he karhealla äänellä jotain Marquesas-saarten laulua.
He juoksivat pakoon meidät nähtyään, niin kuin me olimme toivoneetkin,
ja me jäimme yksin.