-- -- -- Päivä, jolloin pikku prinsessa oli päättänyt päästää
laululinnut vapauteen, oli tullut.
Meitä oli viisi henkeä, joiden tuli olla mukana tässä tärkeässä
toimituksessa, ja kun palatsista lähteneet vaunut olivat vieneet meidät
Fatauan polun alkupäähän, syvennyimme me metsään.
Pikku Pomaré, joka oli uskottu meidän haltuumme, asteli hiljaa Rarahun
ja minun välissäni, ja me talutimme häntä kädestä. Jäljessämme kulki
kaksi seuranaista kantaen tangossa häkkiä kallisarvoisine asukkaineen.
Lapsi halusi pysähtyä eräässä Fatauan metsän suloisessa kolkassa,
kaukana kaikista ihmisasunnoista.
Oli ilta. Hyvin alhaalle laskeutunut aurinko ei enää päässyt
tunkeutumaan metsän paksun katoksen alle. Kaiken tuon kasvullisuuden
yläpuolelle kohosivat kallionhuiput, jotka peittivät meidät
varjoillaan. Sinertävä valo, joka tuli meille ylhäältä päin kuin
kuoppaan, laskeutui maahan hienojen ja harvinaisten sananjalkojen
matolle -- suurien puiden alla levitteleivät sitruunapensaat aivan
valkoisenaan kukkia. Kaukaa kuului kosken pauhu kostean ilman läpi
-- muualla metsissä vallitsi Polyneesian hiljaisuus, tuon synkän
taikamaan, jolta tuntuu puuttuvan eloa.
Pomarén pojan tytär avasi itse linnuille oven vakavana ja mietteissään
-- ja sitten vetäydyimme me kaikki syrjemmäksi, ettemme häiritsisi
niiden lähtöä.
Mutta pikku eläimet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta lentämään.
Se, joka ensimäiseksi pisti päänsä ulos ovesta, suuri pyrstötön
hamppulintu, näytti tarkasti tutkistelevan seutua -- ja sitten
palasi se takaisin hiljaisuuden ja juhlallisuuden pelottamana -- kai
sanoakseen toisille: "Teidän on paha olla tässä maassa. Luoja ei ole
lähettänyt sinne lintuja, nuo varjot eivät ole meille sopivia."
Ne täytyi kaikki ottaa käteensä saadakseen ne lähtemään, ja kun koko
joukko oli ulkona hypellen huolestuneen näköisenä oksalta oksalle --
palasimme me takaisin.
Oli jo melkein yö. Me kuulimme niiden visertävän takanamme, aina siihen
saakka kun pääsimme pois suurista metsistä. -- -- --