Oli kuuton yö. Kuitenkin saattoi tähtien sumeassa valossa erottaa
päittemme päällä huojuvat metsät ja suurten kookospalmujen valkeat,
kumarat rungot.
Vauhtimme oli tuulen painaessa kiihtynyt aivan järjettömäksi silloin
kun meidän piti yön pimeydessä kulkea korallivyön läpi. Maorit
ilmaisivat matalalla äänellä pelkonsa kiitäessämme näin pimeyttä kohti
ankarassa säässä.
Venhe koskettikin koralleja useita kertoja. -- Pelottavat valkeat
haarat raapivat sen kylkiä synnyttäen kumean äänen, mutta ne taittuivat
ja me pääsimme ohi.
Aavalla sammui tuuli; tuli äkkiä aivan tyyni. Äärettömien maininkien
heiluttamina emme päässeet ollenkaan eteenpäin; täytyi ruveta melomaan.
Sillävälin oli kuume mennyt ohi; olin kyennyt nousemaan ja tarttumaan
peräsimeen. -- Silloin näin, että venheen pohjalla loikoi vanha nainen;
Hapato oli seurannut meitä lähteäkseen keskustelemaan Taimahan kanssa.
Kun meri oli tuulen mukana tyyntynyt, oli päivä nousemaisillaan.
Pian näimme me kajastuksen ensi valon; ja Moorean loittonevat, terävät
huiput tulivat heikosti ruusunvärisiksi.
Jalkojeni juuressa lepäävä vanha vaimo oli liikkumaton ja näytti
pyörtyneeltä, mutta maorit kunnioittivat tuota kuolemaa lähentelevää
unta, johon hän oli vaipunut väsymyksestä ja pelosta; he puhelivat
hiljaa, etteivät häiritsisi häntä.
Jokainen meistä peseytyi ääneti sukeltamalla meriveteen. -- Sitten
teimme me pandanussavukkeet aurinkoa odotellessamme.
Päivännousu oli tyyni ja loistava; kaikki yön kummitukset olivat
häipyneet; minä heräsin noista kamalista unista tuntien syvää,
ruumiillista hyvinvointia.
Ja kohta kun minä huomasin Tahitin, kuningattaren asunnon ja veljeni
majan ihanassa aamuauringossa -- Moorean, ei enää synkkänä, vaan
valossa kylpien, tunsin kuinka paljon minä vielä rakastin tuota maata,
huolimatta minulle auenneesta tyhjyydestä ja verisiteistä, joita ei
enää ollut -- ja minä lähdin juoksemaan kapeaa tietä pienelle majalle,
missä Rarahu odotti minua -- -- --