"Tuolla onkin", sanoi Tatari, "Taimahan perheen jäseniä. Lapsi, jota
haet, on kai myöskin siellä, sekä hänen vanha isoäitinsä, Hapato."
Näimme todella edessämme joukon varjossa istuvia alkuasukkaita, lapsia
ja naisia, joiden tummat ääriviivat kuvastuivat säkenöivää merta vasten.
Minun sydämeni löi ankarasti heitä lähestyessämme, ajatellessani, että
saisin nähdä tuon tuntemattoman lapsen, jota jo rakastin -- pikkuisen
villiraukan, jonka mahtavat verisiteet yhdistivät minuun.
"Tämä on Loti, Ruerin veli -- tämä on Hapato, Taimahan äiti", sanoi
Tatari osoittaen vanhaa naista, joka ojensi minulle tatuoitua kättään.
"Ja tässä on Taamari", jatkoi hän osoittaen lasta, joka istui jalkojeni
juuressa.
Olin rakkaasti nostanut syliini veljeni lapsen; katselin häntä koettaen
keksiä hänessä Ruerin nyt jo kaukaisia piirteitä. Lapsi oli suloinen,
mutta hänen pyöreissä kasvoissaan keksin minä vain hänen äitinsä
piirteitä, Taimahan tumman, sametin pehmeän katseen.
Hän näytti minusta myöskin hyvin nuorelta: tässä maassa, missä
kasvit ja ihmiset kasvavat perin nopeasti, luulin tapaavani suuren,
kolmentoistavuotiaan pojan, jolla olisi syvä katse niin kuin Georgella,
ja ensi kertaa valtasi mieleni katkeran surullinen epäily. -- -- --