Noin kello kolmen tienoissa iltapäivällä hyvästelin minä päällikkö
Tairapaa ja jatkoin matkaani.
Me kävelimme vielä noin tunnin pitkin hiekkaisia polkuja, mailla,
joiden Tatari sanoi kuuluvan kuningatar Pomarélle.
Sitten saavuimme me ihmeteltävän kauniille lahdelle, missä tuhannet
kookospalmut taivuttelivat latvojaan merituulessa.
Noitten suurien puiden alla tunsi itsensä yhtä lannistuneeksi, yhtä
mitättömän pieneksi kuin suurten kaislojen välissä kulkeva, silmin
näkemätön hyönteinen. -- Kaikki nuo korkeat, hoikat rungot olivat
niin kuin maakin yksitoikkoisesti tuhkanvärisiä; ja siellä täällä
heitti pandanus tai kukkien kuormasta notkuva punainen laakeri räikeän
läikän tuohon äärettömään, harmaaseen pilaristoon. -- Paljas maa oli
täynnä korallin sirpaleita, kuivuneita palmunrunkoja, lakastuneita
lehtiä. Tummansininen meri läikehti uurtuen valkoisiksi kuohuiksi
korallirannikkoa vasten; taivaanrannalla näkyi Tahiti puoleksi usvaan
peittyneenä, kirkkaaseen, troopilliseen valoon verhoutuneena.
Ja tuuli vihelsi surullisesti palmukossa kuin jättiläismäisten
urkupillien välissä; minun pääni täyttyi raskaista ajatuksista,
oudoista tunnelmista -- ja veljeni muisto, jota olin tullut manaamaan
esille, heräsi uuteen eloon niin kuin minun lapsuuteni muistelmat
kohoten menneisyyden yöstä -- -- --