Taas kaikuivat kiihkeät laulut ja melu, taas värisi _upa-upa_
hurjuuttaan, taas oli tahitittarien joukko kerääntynyt Pomarén palatsin
edustalle. Vietettiin viimeistä, suurta juhlaa tähtien valossa kuin
ennenkin.
Kuningattaren parvekkeen alla istuen pitelin minä Rarahun laihtunutta
kättä omassani ja hänen tukassaan oli tavaton runsaus kukkia ja
lehtiä. Meitä lähellä istui Taimaha, joka kertoi meille entistä
elämäänsä, elämäänsä Ruerin kanssa. Hän oli hetkittäin muistojensa
pehmeän herkkämielisyyden vallassa. Hän oli vuodattanut todellisia
kyyneleitä tuntiessaan erään sinisen pareon, pyhän, halvan menneisyyden
jäännöksen, jonka minun veljeni muinoin oli tuonut kotiin, ja jonka
minä olin huvikseni vienyt takaisin Oceaniaan.
Meidän matkamme Mooreaan oli periaatteessa päätetty, ainoastaan
aineelliset syyt estivät enää sen toteutumista.