Papeete, marraskuun 28 p. 1873.
Kello seitsemän aikaan aamulla, kaikkein suloisimpana hetkenä auringon
mailla, odotin minä kuningattaren puutarhassa Taimahaa, jonka kanssa
olin sopinut kohtauksesta.
Rarahunkin mielipiteen mukaan oli Taimaha käsittämätön olento, jota
hän tuskin oli nähnyt minun lähtöni jälkeen, ja joka aina oli antanut
hänelle vain epäselviä tai hajanaisia vastauksia Ruerin lapsista.
Määrätyllä ajalla tuli Taimaha hymyillen ja istuutui minun rinnalleni.
Ensi kertaa näin minä täydessä valaistuksessa tuon naisen, joka viime
vuonna oli ilmautunut minulle puoleksi haaveellisella tavalla yöllä,
juuri lähtöhetkellämme.
"Tässä minä olen, Loti", sanoi hän ehättäen ensimäisten kysymysteni
edelle -- "mutta minun poikani Taamari ei ole muassani. Kaksi kertaa
olin minä antanut hänen piirikuntansa päällikölle tehtäväksi tuoda
hänet tänne, mutta hän pelkää merta ja on kieltäytynyt tulemasta.
Atariokaan ei enää ole Tahitissa. Vanha Huahara on lähettänyt hänet
Raiatean saarelle, missä eräs hänen sisaristaan tahtoi poikaa
itselleen."
Minä kohtasin taas mahdottomuuden -- kohtasin maorien luonteen
saamattomuuden ja selittämättömät omituisuudet.
Taimaha hymyili. -- Minä tunsin, ettei häntä enään liikuttaisi
mikään moite, ei mikään anomus. Minä tiesin, etten rukouksilla, en
uhkauksilla, en kuningattaren välitykselläkään voisi niin lyhyessä
ajassa saada niin kaukaa luokseni lasta, jonka halusin oppia tuntemaan,
ja että saisin nyt tyytyä osaani ja lähteä pois ainiaaksi häntä
näkemättä.
"Taimaha", sanoin minä hetken hiljaa mietittyäni. "Me lähdemme yhdessä
Moorean saarelle. Sinä et voi olla seuraamatta Ruerin veljeä hänen
matkallaan vanhan äitisi luo näyttämään minulle poikaasi."
Ja kuitenkin olivat nuo muutamat Papeetessa vietettävät päivät minulle
kovin kalliita, olin perin kateellinen noista viimeisistä lemmen ja
oudon onnen hetkistä -- -- --