Rarahu ja minä vietimme illan määrättä harhaillen Papeeten
puistokujilla tai kuningattaren puutarhoissa. Joskus kuljimme me
sattuman varassa eteemme aukenevia teitä, joskus heittäydyimme
tuoksuvaan ruohokkoon, tiheihin kasviryhmiin -- -- -- On huumauksen
hetkiä, jotka kulkevat ohi ja joita kuitenkin muistelee koko elämän;
-- sydämen juopumusta, aistijuopumusta, aistien, joita Oceanian
luonto hyväili määrittelemättömällä viehkeydellään ja oudolla
voimallaan -- -- --
Ja kuitenkin olimme me kumpikin surullisia jälleen tapaamisemme onnen
keskellä, me tunsimme molemmat, että loppu oli lähellä, että meidän
kohtalomme kohta eroaisivat ainaisesti -- -- --
Rarahu oli muuttunut. Pimeässä tunsin minä hänet paljon hennommaksi
ja kuiva, pelottava yskä särähti usein hänen rinnastaan. Seuraavana
päivänä, auringon valossa, näin hänen piirteittensä kalvenneen ja
käyneen terävämmiksi. Hän oli melkein kuusitoistavuotias; hän oli
yhä ihailtavan nuori ja lapsellinen; mutta häneen oli tullut paljon
enemmän kuin ennen sellaista, mitä Euroopassa on totuttu nimittämään
_hienostumiseksi_: hänen pienillä kesyttömillä kasvoillaan oli hienon
ja korkeimman arvokkuuden leima. Näytti siltä, kuin hänen piirteensä
olisivat saaneet saman ylimaallisen viehätyksen kuin kuolevien kasvot.
-- -- --
Hyvin odottamattoman päähänpiston johdosta oli hän pyrkinyt palatsiin
seuranaiseksi, hän oli erikoisesti pyytänyt päästä palvelemaan
Ariitéaa, jonka seurueeseen hän nyt kuului, ja joka oli ruvennut
rakastamaan häntä suuresti. Tässä ympäristössä oli hän saanut pienen
aavistuksen euroopalaisten naisten elämästä; hän oli oppinut, etenkin
minun tähteni, hiukan englantia, jota hän melkein alkoi osata. Hän
puhui hiukan hullunkurisesti, lapsellisesti ja naivisti korostaen;
hänen äänensä kuului vielä pehmeämmältä noita vieraita sanoja
lausuessa, joiden kovia äänteitä hän ei osannut muodostaa.
Oli omituista kuulla noita englanninkielisiä lauseparsia Rarahun
suusta. Minä kuuntelin häntä ihmetellen, tuntui kuin hän olisi ollut
toinen nainen. -- -- --
Me kuljimme molemmat käsikädessä kuin ennenkin pääkadulla, joka muinoin
oli täynnä liikettä ja vilkkautta.
Mutta tänä iltana ei kuulunut lauluja, ei näkynyt verannoilla
kukkaseppeleitä. Sielläkin oli kaikki autiota. Minä en tiedä, mikä
surullinen tuuli oli puhaltanut Tahitin yli meidän lähtömme jälkeen.
Oli vastaanottopäivä ranskalaisen kuvernöörin luona; me lähestyimme
hänen asuntoaan. Avonaisista akkunoista näki valaistuihin saleihin.
Siellä olivat kaikki toverini _Rendeeristä_ ja kaikki hovin naiset:
kuningatar Pomaré, kuningatar Moe, ja prinsessa Ariitéa. Ajateltiin
kai useammin kuin kerran: Missähän Harry Grant on? -- -- -- ja Ariitéa
saattoi vastata tyyntä hymyään hymyillen:
"Hän on varmasti Rarahun seurassa, joka nykyään on huvin vuoksi
minun seuranaiseni, ja joka odotteli häntä auringon laskusta saakka
kuningattaren puutarhan edessä."
Asianlaita oli se, että Loti oli Rarahun seurassa, ja ettei enää
mitään muuta ollut sillä hetkellä olemassa hänen mielessään. -- -- --
Vain pieni olento, jota joku piteli polvillaan salin rauhallisimmassa
nurkassa, oli huomannut ja tuntenut minut; hänen pieni, hyvin
heikontunut ja melkein kuoleva äänensä huusi:
"Ia ora na Loti!" (Tervehdin sinua Loti!)
Se oli pieni prinsessa Pomaré V, vanhan kuningattaren jumaloitu lapsi.
Suutelin ikkunan kautta minulle ojennettua pientä kättä ja kohtaus meni
ohi yleisön huomaamatta. -- -- --
Me jatkoimme yhteistä harhailuamme. Meillä ei enää ollut majaa minne
vetäytyä. Rarahuun, niin kuin minuunkin, vaikutti kaiken surullisuus,
yö ja hiljaisuus.
Keskiyön aikana tahtoi hän palata palatsiin hoitaakseen tointansa
kuningattaren ja Ariitéan palveluksessa. Me avasimme melutta puutarhan
portin ja etenimme varovasti paikkaa tarkastellen. Täytyi välttää
vanhan Ariifaiten, kuningattaren miehen katsetta, sillä hän kierteli
usein iltaisin alueensa parvekkeiden alla.
Palatsi kohosi yksinään avaran aitauksen perällä; sen valkoiset seinät
loistivat kirkkaasti tähtien heikossa valossa, mistään ei kuulunut
minkäänlaista ääntä. Tuon hiljaisuuden keskellä näytti Pomarén palatsi
samanlaiselta kuin ennen, silloin kun minä näin sen lapsuuteni
unelmissa. Kaikki oli vaipunut uneen ympäristössä ja Rarahu nousi
rauhoittuneena suurelle pengermälle sanoen minulle hyvästit.
Minä laskeuduin rannikolle hakemaan venhettäni laivaan palatakseni;
koko maa näytti minusta tänä iltana lohduttoman murheelliselta.
Kuitenkin oli kaunis tahitilainen yö, ja etelän tähdet
kimmelsivät. -- -- --