Kun tahitilais-naisten ryhmä ei enää ollut kuin epäselvä joukko, oli
veljeni Ruerin hyljätty maja vielä kauan näkyvissä meren rannalla, ja
minun katseeni pysyivät kiintyneinä tuohon puiden joukkoon hävinneeseen
pisteeseen.
Vuoria peittävät pilvet laskeutuivat nopeasti Tahitin ylle; ne alenivat
kuin suunnaton esirippu, johon koko saari pian kietoutui. Fatauan
vuoren terävä kärki pisti vielä esiin pilvenrepeämästä, ja sitten
katosi kaikki paksuun, mustaan ainepaljouteen. Voimakas pasaatituuli
nousi mereltä, joka muuttui vihreäksi ja kuohuvaksi, ja myrskysade
alkoi langeta.
Silloin laskeuduin minä aivan _Rendeerin_ pohjalle, hämärään komerooni;
minä heittäydyin merimiesvuoteelleni ja peitin itseni sinisellä, metsän
okaitten repimällä _pareolla_, jota Rarahu ennen käytti verhonaan
Apirén metsissä -- -- -- Ja koko päiväksi jäin minä sinne loikomaan
kuunnellen keinuvan, kulkevan laivan yksitoikkoista ääntä, laineiden
surullista kohinaa, kun ne toinen toisensa jälkeen löivät _Rendeerin_
kumisevia kylkiä -- -- -- koko päiväksi, uponneena tuohon surumieliseen
ajatteluun, mikä ei ole unta eikä valveilla oloa, ja johon sekaantuivat
Oceanian kuvat ja lapsuuteni kaukaiset muistelmat.
Vihertävässä puolihämärässä, joka tuli mereltä akkunani paksun lasin
läpi, näkyi kummallisia, huoneessani hajallaan olevia esineitä:
oceanialaisten päälliköiden töyhtöjä, maorien jumalain alkeellisia
kuvia, irvisteleviä epäjumalia, palmun oksia, haaraisia koralleja,
oksia, jotka viime hetkellä olin taittanut puutarhastamme, Rarahun tai
Ariitéan kuihtuneita, tuoksuvia seppeleitä, ja tuo viimeinen kimppu
punaisia kukkia, jotka olin poiminut asuntomme oven edestä.