Päivän ensimäiset, epämääräiset säteet herättivät minut muutaman hetken
nukuttuani.
Tuon sekaannuksen, tuon selittämättömän kammon vallassa, mikä on
ominaista herätessä, olivat mielessäni kietoutuneet yhteen nuo kaksi
ajatusta: suloisen saaren jättäminen, lähtö suurien puiden juurella
seisovasta majastani ja pienestä, kesyttömästä armaastani luopuminen --
ja sitten Taimaha ja hänen poikansa -- nuo yöllä tuskin näkemäni uudet
henkilöt, jotka nyt vielä viime hetkellä pyrkivät sitomaan minua tähän
maahan uusilla siteillä. -- -- --
Aamun valkea, surullinen valo pilkisteli avonaisista akkunoistani.
-- -- -- Katselin hiukan aikaa nukkuvaa Rarahua ja herätin hänet
sitten suutelolla.
"Ai, niin Loti", sanoi hän -- -- -- "Päivä on valennut ja täytyy
lähteä."
Rarahu pukeutui itkien. Hän pani ylleen kauneimman viittansa, asetti
päähänsä lakastuneen seppeleensä ja eilisen _tiaréensa_ luvaten, ettei
hän minun paluuseeni saakka käyttäisi toisia.
Avasin puutarhan portin. Heitin jäähyväiskatseen puillemme ja
kasviryhmillemme, taitoin mimoosan oksan, kimpun punaisia kukkia --
ja kissa seurasi meitä naukuen, niin kuin se ennen juoksi jäljissämme
Apirén purolle. -- -- --
Päivän koittaessa laskeuduimme me, pieni armaani ja minä, suruisin
mielin rannikolle viimeistä kertaa.
Siellä oli jo lukuisa hiljainen joukko katselijoita: kaikki
kuningattaren tytöt, kaikki Papeeten nuoret naiset, joilta _Rendeer_
vei ystäviä tai rakastajia. He istuivat maassa, muutamat itkien,
muutamat liikkumattomina katsellen meidän tuloamme.
Rarahu istuutui heidän joukkoonsa kyyneltäkään vuodattamatta -- ja
_Rendeerin_ viimeinen venhe vei minut laivaan -- -- --
Kello kahdeksan seudussa nosti _Rendeer_ ankkurin huilun soidessa.
Silloin näin minä Taimahan, joka kiiruhti rannikolle katsomaan
minun lähtöäni, niin kuin hän kaksitoista vuotta sitten oli tullut
seitsentoistavuotiaana saattamaan Rueria, joka ei koskaan palannut.
Hän huomasi Rarahun ja istuutui hänen viereensä.
Oli kaunis aamu Oceaniassa, lämmin ja tyyni. Ilmassa ei tuntunut
henkäystäkään. Kuitenkin kokoontui vuoriston huipuille raskaita pilviä.
Ne muodostivat suuren, pimeän kupukaton, jonka alla aamuinen aurinko
valaisi täydellä terällä Oceanian rannikkoa, vihreitä kookospalmuja ja
nuoria, valkovaatteisia naisia.
Lähdön hetki loi surumielisen viehätyksensä tuohon suureen tauluun,
joka kohta oli katoava.