Tunti sen jälkeen jätimme Taimaha ja minä Papeeten, joka jo oli
vaipunut uneen. _Rendeerin_ viimeinen ilta oli loppunut ja koko joukko
laivan merimiehiä oli mennyt sisälle tahitilaisiin majoihin nuorten
naisten iloisten joukkueiden ympäröiminä. Seudun yli kulki viettelyksen
ja aistillisen huumauksen henkäys kuin suurten juhla-iltojen jälkeen.
Mutta minä oli syvän liikutuksen vallassa ja olin hetkeksi unohtanut
Rarahunkin -- -- --
Hän oli palannut yksin kotiin ja odotti minua itkien pienessä,
rakkaassa majassamme, jonne minun tuli palata yöllä viimeistä kertaa.
-- -- --
Me kuljimme rinnakkain, Taimaha ja minä, me seurasimme nopein askelin
Valtameren äärtä. Sade lankesi, troopillisten maiden lämmin sade.
Taimaha antoi, huolettomana ja vaieten, valkoisen musliini_tapansa_
kastua sen laahatessa hiekkaa hänen takanaan.
Keskiyön tyyneydessä kuului vain meren yksitoikkoinen kohina, kun se
hyökyi ulapalla koralliriuttoja vasten.
Päittemme päällä kallistelivat suuret palmupuut taipuisia runkojaan;
näköpiirissä kuvastuivat Moorean saaren vuorenhuiput hämärästi Tyynen
meren sinisen pinnan yläpuolella, kuun epämääräisessä, sumeassa valossa.
Minä katselin Taimahaa ja minä ihailin häntä. Hän oli pysynyt
kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta maorilaisen kaunottaren
täydellisenä perikuvana. Hänen mustat hiuksensa lankesivat paksuina
kiharoina hänen valkealle puvulleen, hänen ruusuista ja pandanuksen
lehdistä kiedottu seppeleensä teki hänet öisessä valaistuksessa
kuningattaren tai jumalattaren näköiseksi.
Olin tahallani vienyt tuon naisen erään jo vanhan, puoleksi ruohojen ja
köynnöksien alle hautautuneen majan ohi, sen, jossa hän ennen kuului
asuneen veljeni kanssa.
"Tunnetko tuon majan, Taimaha?" kysyin minä häneltä.
"Kyllä", vastasi hän ensimäistä kertaa elostuen. "Kyllä, se on Ruerin
maja!" -- -- --