Me suuntasimme molemmat kulkumme tuona myöhäisenä yön hetkenä Faa'an
piiriä kohti, jossa Taimaha aikoi näyttää minulle nuoremman poikansa
Atarion.
Hiukan ivallisella taipuvaisuudella oli hän suostunut minun oikkuuni,
oikkuun, jota hän tuskin saattoi selittää itselleen tahitilaisen
käsitystapansa perusteella.
Maassa, jossa aineellinen kurjuus on tuntematon ja työ tarpeetonta,
jossa jokaisella on paikkansa auringossa ja varjossa, sijansa vedessä
ja ravintonsa metsissä, kasvavat lapset kuin taimet, vapaina ja
viljelemättöminä, siellä, minne heidän vanhempiensa mielijohde heidät
asettaa. Perheellä ei ole sitä kiinteyttä, minkä tarve taistella
elämästä muun puutteessa antaa sille Euroopassa.
Atario, tuo Ruerin lähdettyä syntynyt lapsi, asui Faa'an piirissä.
Yleisen ottolapsijärjestelmän mukaan oli hänet jätetty äitinsä
kaukaisten sukulaisten (_fetii_) hoidettavaksi -- -- --
Ja Tamaari, vanhempi pojista, hän jolla, sanoi Taimaha, oli Ruerin otsa
ja suuret silmät (_te rae, te mata rahi_), asui Taimahan vanhan äidin
luona tuolla Moorean saarella, jonka kaukaiset ääriviivat kangastelivat
meidän näköpiirimme rajalla.
Faa'an tien puolivälissä näimme me tulen palavan kookospalmumetsikössä.
Taimaha tarttui käteeni, ja vei minut sinne päin metsän läpi,
tuntemaansa polkua pitkin.
Kun olimme kävelleet muutaman minuutin pimeässä, suurten palmujen
sateesta kostean holvin alla, löysimme me olkikattoisen majan, missä
kaksi vanhaa naista istui kumarassa oksista tehdyn rovion ääressä.
Kun Taimaha oli lausunut pari käsittämätöntä sanaa, nousivat molemmat
vanhukset seisoalleen paremmin nähdäkseen minut ja Taimahakin alkoi
tarkastella minua äärimmäisellä tarkkaavaisuudella kohottaen palavan
kekäleen lähelle kasvojani. Nyt näimme toisemme ensi kertaa täydessä
valaistuksessa.
Kun hän oli päättänyt tarkastelunsa hymyili hän surullisesti. Hän
oli kai löytänyt kasvoistani Ruerin tuttuja piirteitä -- veljesten
yhdennäköisyys on oudoista silmiinpistävä silloinkin kun se on hämärää
ja epätäydellistä.
Minä olin ihaillut hänen suuria silmiään, hänen kaunista, säännöllistä
profiliaan ja hänen hohtavia hampaitaan, jotka hänen ihonsa vaskenväri
teki vielä valkoisemmiksi. -- -- --
Me jatkoimme matkaamme hiljaisuudessa ja pian huomasimme me piirikunnan
talot puiden mustien ryhmien seasta.
_Tera Faa'a!_ (Nyt ollaan Faa'assa), sanoi Taimaha hymyillen. -- -- --
Hän vei minut erään buraomajan ovelle, joka oli kokonaan mango- ja
tamariskipensaiden ja leipäpuiden peitossa.
Kaikki näyttivät nukkuvan syvässä unessa sisällä ja hän huuteli
hiljalleen seinän pienojen raoista pyytäen avaamaan.
Lamppu syttyi ja paljasruumiinen vanhus ilmestyi ovelle käskien meitä
viittaamalla käymään sisään.
Maja oli suuri; se oli jonkunmoinen makuuhuone, missä vanhukset
nukkuivat. Kotitekoinen kookosöljylamppu heitti vain ohuen valonsäteen
asuntoon valaisten tuskin noita ihmisolentoja, joiden yli meren tuuli
puhalsi.
Taimaha meni mattovuoteen luo, josta hän otti lapsen ja kantoi sen
minulle.
"Ei!" sanoi hän lampun luo päästyään. "Minä erehdyin. Tämä ei olekaan
hän."
Hän laski lapsen taas vuoteelle ja alkoi tarkastella toisia löytämättä
niistä kuitenkaan etsimäänsä. Hän kuljetti pitkän ruo'on päässä
savuavaa lamppuaan, joka valaisi vain puna-ihoisia, jäykkiä mummoja;
tummansinisiin, valkeaviiruisiin _pareoihinsa_ verhottuina olisi heitä
voinut pitää kuolinliinoihin käärittyinä muumioina. -- -- --
Huolestumisen salama välähti Taimahan ripsien verhoamissa silmissä.
"Huahara mummo", sanoi hän. "Missä on minun poikani Atario?"
Vanha Huahara kohosi laihan kyynärpäänsä varaan ja katseli meitä
heräämisestä säikkyneillä silmillään:
"Sinun poikasi ei enää ole meillä, Taimaha", sanoi hän. "Minun sisareni
Tiatira-honui (hämähäkki) on ottanut hänet kasvatikseen. Hän asuu
viidensadan askeleen päässä täältä, kookospalmukon toisessa
laidassa -- -- --"