Tiahui, joka oli käymässä Papeetessa, oli tullut meille asumaan kahden
nuoren naissukulaisensa kanssa Papeurirista.
Hän vei minut eräänä iltana erilleen vakavin ilmein, mikä ennusti
juhlallista keskustelua, ja me menimme puutarhaan istumaan
vaaleanpunaisten laakeripuiden alle.
Tiahui oli hyvin viisas pikku nainen, vakavampi kuin tahitittaret
tavallisesti ovat. Kaukaisessa piirissään oli hän ihastuksella
kuunnellut kotimaisen lähetyssaarnaajan opetuksia ja nyt oli hänellä
äsken kääntyneen palava usko. Rarahun sydämessä, josta hän osasi lukea
kuin avonaisesta kirjasta, oli hän nähnyt outoja asioita:
"Loti", sanoi hän. "Rarahu nääntyy Papeetessa. Mitä tulee hänestä sinun
lähdettyäsi?"
Rarahun tulevaisuus vaivasi todella sydäntäni. Luonteittemme
täydellisen erilaisuuden vuoksi saatoin minä vain vaivoin käsittää
sen, mitä hänessä oli ristiriitaista ja harhaanviepää. Minä ymmärsin
kuitenkin, että hän oli hukassa, hukassa ruumiineen sieluineen. Se oli
ehkä lisäviehätys minulle, niitten viehätys, joitten täytyy kuolla, ja
enemmän kuin koskaan tunsin minä rakastavani häntä.
Kukaan ei ollut lempeämmän, rauhallisemman näköinen kuin pikku ystäväni
Rarahu; melkein aina vaieten, tyynenä ja nöyränä, ei hänellä enää
koskaan ollut noita entisiä lapsellisia vihanpuuskia. Hän oli kohtelias
ja miellyttävä kaikkia kohtaan. Kun hän tuli meille, ja kun hänet
näki istumassa parvekkeemme varjossa onnellisessa ja huolettomassa
asennossa ja hymyillen kaikille maorien salaperäistä hymyä, olisi
luullut, että meidän majamme ja suuret puumme varjostivat rauhallisen
ja muuttumattoman onnen runoa.
Minuun nähden oli hänellä loppumattoman hellyyden hetkiä; silloin
tuntui kuin olisi hänellä ollut tarve puristautua ainoaa ystäväänsä
ja tukeansa vasten tässä maailmassa; näinä hetkinä sai minun lähtöni
ajatus hänet vuodattamaan mykkiä kyyneleitä, ja minä ajattelin vielä
tuota mieletöntä suunnitelmaa, jonka olin ennen tehnyt: jäädä ijäksi
hänen luokseen.
Joskus otti hän vanhan Raamatun, jonka hän oli tuonut Apirésta; hän
rukoili haltioituneena ja palava, lapsellinen usko säteili hänen
silmistään.
Mutta usein eristäytyi hän myöskin minusta ja minä näin hänen
huulillaan tuon saman epäilyn ja uskomattomuuden hymyn, joka oli
esiintynyt ensi kertaa sinä iltana kun me palasimme Afareahitusta.
Hän näytti katselevan kauas hämäryyteen, mystillisiä asioita.
Oudot ajatukset palasivat hänen mieleensä hänen pienestä,
raakalais-lapsuudestaan saakka; hänen odottamattomat kysymyksensä
ilmaisivat hänen mielikuvituksensa hämminkiä, hänen ajatustensa
sekavaa juoksua.
Hänen maoriverensä poltti hänen suonissaan; hänellä oli kuumeisia,
syvästi levottomia päiviä, joitten kuluessa hän ei näyttänyt enää
olevan oma itsensä. Hän oli minulle täydellisesti uskollinen,
siinä merkityksessä, minkä Papeeten naiset sanalle antavat, ja
joka merkitsee, että hän oli järkevä ja kylmä euroopalaisia nuoria
miehiä kohtaan, mutta minä luulin tietäväni, että hänellä oli nuoria
tahitilaisia rakastajia. Minä annoin anteeksi, tai en ollut näkevinäni;
eihän hän ollut täydellisesti vastuunalainen, tuo pikku raukka, omasta
oudon tulisesta ja intohimoisesta luonteestaan.
Fyysillisesti ei hänessä vielä näkynyt mitään sellaista merkkiä, joista
Euroopassa tunnetaan rintatautiset tytöt: hänen rintansa ja vartalonsa
olivat täyteläiset ja muodokkaat niin kuin antiikkisen Kreikan
kauniiden kuvapatsaiden. Ja kuitenkin tuli tuo kuiva, luonteenomainen
yskä, samanlainen kuin kuningattaren lasten, yhä tiheämmäksi ja siniset
renkaat tummenivat hänen suurten silmiensä ympärillä.
Hän oli Polyneesialaisen rodun pieni, surullinen ja liikuttava
henkilöitymys, tuon rodun, joka kuolee meidän sivistyksemme ja
paheittemme kosketuksesta ja on kohta vain muisto Oceanian historiassa.
-- -- --