XXXV.

Tiahui, joka oli käymässä Papeetessa, oli tullut meille asumaan kahden

nuoren naissukulaisensa kanssa Papeurirista.

Hän vei minut eräänä iltana erilleen vakavin ilmein, mikä ennusti

juhlallista keskustelua, ja me menimme puutarhaan istumaan

vaaleanpunaisten laakeripuiden alle.

Tiahui oli hyvin viisas pikku nainen, vakavampi kuin tahitittaret

tavallisesti ovat. Kaukaisessa piirissään oli hän ihastuksella

kuunnellut kotimaisen lähetyssaarnaajan opetuksia ja nyt oli hänellä

äsken kääntyneen palava usko. Rarahun sydämessä, josta hän osasi lukea

kuin avonaisesta kirjasta, oli hän nähnyt outoja asioita:

"Loti", sanoi hän. "Rarahu nääntyy Papeetessa. Mitä tulee hänestä sinun

lähdettyäsi?"

Rarahun tulevaisuus vaivasi todella sydäntäni. Luonteittemme

täydellisen erilaisuuden vuoksi saatoin minä vain vaivoin käsittää

sen, mitä hänessä oli ristiriitaista ja harhaanviepää. Minä ymmärsin

kuitenkin, että hän oli hukassa, hukassa ruumiineen sieluineen. Se oli

ehkä lisäviehätys minulle, niitten viehätys, joitten täytyy kuolla, ja

enemmän kuin koskaan tunsin minä rakastavani häntä.

Kukaan ei ollut lempeämmän, rauhallisemman näköinen kuin pikku ystäväni

Rarahu; melkein aina vaieten, tyynenä ja nöyränä, ei hänellä enää

koskaan ollut noita entisiä lapsellisia vihanpuuskia. Hän oli kohtelias

ja miellyttävä kaikkia kohtaan. Kun hän tuli meille, ja kun hänet

näki istumassa parvekkeemme varjossa onnellisessa ja huolettomassa

asennossa ja hymyillen kaikille maorien salaperäistä hymyä, olisi

luullut, että meidän majamme ja suuret puumme varjostivat rauhallisen

ja muuttumattoman onnen runoa.

Minuun nähden oli hänellä loppumattoman hellyyden hetkiä; silloin

tuntui kuin olisi hänellä ollut tarve puristautua ainoaa ystäväänsä

ja tukeansa vasten tässä maailmassa; näinä hetkinä sai minun lähtöni

ajatus hänet vuodattamaan mykkiä kyyneleitä, ja minä ajattelin vielä

tuota mieletöntä suunnitelmaa, jonka olin ennen tehnyt: jäädä ijäksi

hänen luokseen.

Joskus otti hän vanhan Raamatun, jonka hän oli tuonut Apirésta; hän

rukoili haltioituneena ja palava, lapsellinen usko säteili hänen

silmistään.

Mutta usein eristäytyi hän myöskin minusta ja minä näin hänen

huulillaan tuon saman epäilyn ja uskomattomuuden hymyn, joka oli

esiintynyt ensi kertaa sinä iltana kun me palasimme Afareahitusta.

Hän näytti katselevan kauas hämäryyteen, mystillisiä asioita.

Oudot ajatukset palasivat hänen mieleensä hänen pienestä,

raakalais-lapsuudestaan saakka; hänen odottamattomat kysymyksensä

ilmaisivat hänen mielikuvituksensa hämminkiä, hänen ajatustensa

sekavaa juoksua.

Hänen maoriverensä poltti hänen suonissaan; hänellä oli kuumeisia,

syvästi levottomia päiviä, joitten kuluessa hän ei näyttänyt enää

olevan oma itsensä. Hän oli minulle täydellisesti uskollinen,

siinä merkityksessä, minkä Papeeten naiset sanalle antavat, ja

joka merkitsee, että hän oli järkevä ja kylmä euroopalaisia nuoria

miehiä kohtaan, mutta minä luulin tietäväni, että hänellä oli nuoria

tahitilaisia rakastajia. Minä annoin anteeksi, tai en ollut näkevinäni;

eihän hän ollut täydellisesti vastuunalainen, tuo pikku raukka, omasta

oudon tulisesta ja intohimoisesta luonteestaan.

Fyysillisesti ei hänessä vielä näkynyt mitään sellaista merkkiä, joista

Euroopassa tunnetaan rintatautiset tytöt: hänen rintansa ja vartalonsa

olivat täyteläiset ja muodokkaat niin kuin antiikkisen Kreikan

kauniiden kuvapatsaiden. Ja kuitenkin tuli tuo kuiva, luonteenomainen

yskä, samanlainen kuin kuningattaren lasten, yhä tiheämmäksi ja siniset

renkaat tummenivat hänen suurten silmiensä ympärillä.

Hän oli Polyneesialaisen rodun pieni, surullinen ja liikuttava

henkilöitymys, tuon rodun, joka kuolee meidän sivistyksemme ja

paheittemme kosketuksesta ja on kohta vain muisto Oceanian historiassa.

-- -- --

Lotin avioliitto · 第 91 / 157 题