Oli jo pimeä yö, kun meluisa kulkue saapui Papeeteen suuren
kansanjoukon kokoontuessa katselemaan.
Hetken kuluttua tapasimme toisemme, Rarahu ja minä, rinnakkain
astumassa meidän asunnollemme vievää polkua. Sama tunne oli johtanut
meidät molemmat tälle tielle, jota me etenimme puhumatta niinkuin kaksi
jöröttävää lasta, jotka eivät oikein tiedä kuinka lähestyä toinen
toistaan.
Me avasimme ovemme, ja kun me olimme tulleet sisään, katsahdimme me
toisiimme. -- -- --
Odotin kohtausta, moitteita tai kyyneleitä. Kaiken sen sijaan hymyili
hän kääntäen pois päätään huomaamattomasti olkapäitään liikautellen,
pettymyksen, katkeran surun odottamattomin ilmein.
Tuo hymy ja tuo liike kertoivat yhtäpaljon kuin hyvin pitkät puheet, ne
sanoivat selvästi ja vakuuttavasti seuraavaa:
Tiesinhän minä hyvin, etten minä ollut kuin pieni, alempi olento,
satunnainen lelu, jonka sinä itsellesi hankit. Teistä, valkoisista
miehistä on siinä kaikki, mitä me voimme teille olla. Mutta mitä
voittaisin suuttumalla? Minä olen yksin maailmassa; sinun tai jonkun
muun: vähät siitä? Olen sinun rakastajattaresi, tässä on kotimme:
tiedän, että sinä haluat minua vielä. Hyvä Jumala, minä jään tänne ja
tässä minä olen!
Pieni, lapsellinen tyttö oli merkillisesti edistynyt
elämäntuntemuksessa; kesytön lapsi oli tullut viisaammaksi kuin
mestarinsa ja voitti hänet.
Minä katselin häntä vaieten, hämmästyneenä ja surullisena; minun oli
häntä äärettömästi sääli. Ja minä pyysin anteeksi, melkein itkien ja
peittäen hänet suudelmilla.
Hän rakasti minua vielä, hän, niin kuin rakastettaisiin
yli-inhimillistä olentoa, jota tuskin saattaa aavistaa ja käsittää.
Suloisia, rauhaisia rakkaudenpäiviä seurasi vielä tätä Afareahitun
kohtaustakin. Se unohtui ja aika jatkoi raukaisevaa kulkuaan.