-- -- -- Kun oli tullut pimeä, rupesi Rarahu tietysti
pelkäämään -- -- --
Tämän yön hiljaisuus ei muistuttanut mitään tunnettua Kuohujen
ärjyntää, kaukana jalkojemme alla, ei kuulunut enää, ei edes oksien
pientä risahtelua, ei lehtien suhinaa; ilma oli aivan liikkumaton.
Sellaista hiljaisuutta ei tapaa muualla kuin autioissa seuduissa,
joissa ei asu lintujakaan -- -- --
Meidän ympärillämme oli yhä puiden ja sananjalkojen hämäriä kuvia,
aivan kun me olisimme olleet alhaalla Fatauan perin tutuissa metsissä;
-- mutta silloin tällöin näkyi, tähdistä säteilevässä kalpeassa
valossa, Valtameren sininen onteluus, ja oli kuin olisi ollut
yksinäisyyden ja ylevän äärettömyyden vallassa.
Tahiti on niitä harvoja maita, missä pelotta saattaa nukkua metsässä,
kuivia lehtiä ja sananjalkoja alustana, _pareo_ peitteenä. -- Sen me
teimmekin kohta molemmat, valittuamme ensin avonaisen paikan, missä ei
tarvinnut peljätä Tupapahujen yllättävän meitä. -- -- -- Sitäpaitsi
eivät nuo synkeät yölliset kiertelijät, jotka mieluimmin kummittelevat
sellaisilla paikoilla, mihin inhimillisiä olentoja on asettunut,
nousekaan niin korkealle noihin melkein neitseellisiin seutuihin missä
me lepäsimme. -- -- --
Minä jäin pitkäksi aikaa miettien katselemaan taivasta. Tähtiä ja
taas tähtiä -- -- -- Myriaadeja, ihmeellisessä, sinisessä korkeudessa
tuikkivia tähtiä; kaikki Euroopassa näkymättömät sikermät kiertämässä
Etelänristiä. -- -- --
-- -- -- Rarahukin katseli silmät suurina, mitään sanomatta. Hän
katseli hymyillen vuorotellen minua ja taivasta. -- -- -- Eteläisen
pallonpuoliskon suuret nebulosat säihkyivät kuin fosforiläikät, jättäen
väliinsä tyhjiä kohtia, suuria, mustia aukkoja, missä ei enää näkynyt
hiukkaakaan kosmillista tomua -- ja jotka antoivat mielikuvitukselle
ilmestysmäisen, hirvittävän käsityksen tyhjästä äärettömyydestä. -- --
Yhtäkkiä näimme me peloittavan, mustan ainejoukkion, joka laskeutui
Oroenan harjanteilta ja suuntautui hitaasti meitä kohti. -- -- --
Se oli muodoltaan tavaton tuoden mieleen maanjäristyksen --.
Silmänräpäyksessä verhosi se meidät niin synkkään pimeyteen, ettemme
enää nähneet toisiamme. Tuulenpuuska kulki ilmassa puistaen päällemme
lehtiä ja kuivia oksia, samalla kuin tulviva sade kasteli meidät
jääkylmällä vedellä. -- -- --
Haparoiden kohtasimme lopulta suuren puunrungon, jota vasten nojaten me
asetuimme suojaan lujasti toisiimme puristautuneina, väristen vilusta
kumpikin -- ja Rarahu hiukan pelostakin. -- -- --
Kun raju sadekuuro oli mennyt ohi, nousi päivä ajaen edellään pakoon
pilvet ja kummitukset. -- Nauraen kuivasimme me vaatteitamme kuumassa
auringossa ja aloimme hyvin niukan tahitilaisen aterian jälkeen
laskeutua alas päin.