Illalla olimme jo saapuneet melkein Tahitin saaren keskustaan: meidän
allamme piirtyivät läpinäkyvässä ilmassa vuoren kaikki vulkaaniset
lohkeamat, kaikki kohopaikat; -- hirmuisia basalttiselkiä läksi
keskeisestä kraaterista jatkuen säteittäin hälvetäkseen rannikolle.
Kaiken tuon ympärillä ääretön, sininen Valtameri; näköpiiri niin
korkealla, että tuo vesipaljous yleisen näköhäiriön takia näytti meidän
silmissämme omituisen ontevalta. Meren raja kulki korkeimpienkin
kukkuloiden yläpuolitse, Oroena, Tahitin vuoriston jättiläinen, kohotti
yksin sen yläpuolella majesteettista, synkkää huippuaan. -- Kaikkialla
saaren ympärillä piirtyi valkea, usvamainen vyö Tyynenmeren sinistä
pintaa vasten: riuttarengas, ainaisten korallihyökyjen muodostama viiva.
Hyvin kaukana näkyivät Tubuaimanun ja Moorean saaret. Niiden
sinertävien huippujen yllä liiteli pieniä, merkillisen värisiä pilviä,
jotka aivan kuin riippuivat rajattomassa äärettömyydessä.
Täältä ylhäältä katselimme me, aivan kuin maahan kuulumattomina,
kaikkia noita oceanialaisen luonnon suuremmoisia näkyjä. Oli niin
ihmeteltävän kaunista, että me hurmaannuimme molemmat puhumattomiksi,
istuen lähellä toisiamme kivillä.
"Loti", kysyi Rarahu pitkän vaitiolon jälkeen. "Mitkä ovat sinun
ajatuksesi?" (E Loti, e aho ta oe manao iti?)
"Monenlaiset", vastasin minä. "Niin monenlaiset, ettet sinä voi niitä
ymmärtää. Minä ajattelen, pikku ystäväni, että noille kaukaisille
merille on siroiteltu yksinäisiä saaristoja; että noilla saarilla
asuu salaperäinen, kohta häviöön tuomittu rotu; että sinä olet tuon
primitiivisen rodun lapsia; -- että korkealla eräällä näistä saarista,
kaukana inhimillisistä olennoista, täydellisessä yksinäisyydessä, olen
minä, vanhan maailman lapsi, maan toisella puolen syntynyt, että minä
olen sinun luonasi, ja että minä rakastan sinua.
"Näetkös, Rarahu; hyvin kaukaisena aikana, ennen kuin ensimäiset
ihmiset olivat syntyneet, kimmahutti Atuan peljättävä käsi merestä nämä
vuoret; Tahitin saari kohosi merestä kuin myrsky, yhtä polttavana kuin
tulen punertama rauta, liekkien ja savun ympäröimänä.
"Ensimäiset, näiden kauhujen jälkeen maata virkistävät sateet uursivat
sen tien, jota Fataua-puro vielä tänäänkin seuraa metsissä. -- Kaikki
nuo suuret näköalat, joita katselet, ovat ikuisia; ne pysyvät samoina
vielä vuosisatoja, kun maorien heimo on kauan sitten kadonnut, eikä
enää ole kuin menneisyyden kirjoissa säilyvä kaukainen muisto."
"Yksi seikka pelottaa minua", sanoi hän, "Loti rakkaimpani (_e Loti, ta
u here_). Kuinka ovat ensimäiset maorit päässeet tänne, vaikka heillä
ei vieläkään ole kyllin vahvoja laivoja, joilla pääsisivät saaristonsa
ulkopuolella oleviin maihin; kuinka ovat he voineet tulla tänne tuosta
kaukaisesta maasta, missä, Raamatun mukaan, luotiin ensimäinen ihminen?
Meidän rotumme eroaa niin paljon sinun heimostasi, että minä pelkään,
sanokoot lähetyssaarnaajat mitä hyvänsä, ettei teidän Vapahtajanne
olekaan tullut meidän takiamme, eikä tunnekaan meitä" -- -- --
Aurinko, joka kohta nousisi Euroopassa syysaamuna, aleni nopeasti
taivaallamme heittäen noihin jättiläismäisiin maisemiin viimeisen
kultaisen valonsa. -- Suuret pilvet, jotka lepäsivät basalttirotkoissa
jalkojemme alla muuttuivat oudosti vasken karvaisiksi. -- Näköpiirissä
paloi Moorean saari kuin hiilos korkeine, punertavine huippuineen valoa
hehkuen.
Ja sitten sammui koko tuo tulipalo alhaalta lähtien ja yö laskeutui
nopeasti, hämärtymättä; ja Etelänristi ja kaikki pallonpuoliskon tähdet
syttyivät syvällä taivaalla.
"Loti", sanoi Rarahu. "Kuinka korkealle pitäisi nousta, että sinun
maasi näkyisi?" -- -- --