Tahitin saarella on elämä paikallistunut meren ääreen, kylät ovat
hajallaan pitkin rantoja ja keskus on tyhjä.
Sisäseudut ovat asumattomia, syvien metsien peittämiä. Ne ovat
kesyttömiä seutuja, jotka luoksepääsemättömät vuorivarustukset
taittavat ja missä ikuinen hiljaisuus vallitsee. Keskustan omituisesti
suljetuissa laaksoissa on luonto synkkää ja valtavaa; suuret kalliot
kohoavat metsien yli ja teräviä huippuja kohoaa ilmaan. Siellä on kuin
haaveellisen kirkon juurella, jonka huiput tarttuvat ohi kiitäviin
pilviin; kaikki nuo harhailevat pikkupilvet, joita pasaadituulet
kuljettavat suuren meren yläpuolella, pysähtyvät lennossaan. Ne
murskautuvat basalttiseinämiä vasten vaipuakseen maahan kasteena
tai kohistakseen puroina ja koskina. Sateet, paksu ja viileä sumu
kasvattavat rotkoissa ikituoretta vehreyttä, outoja sammalia ja
kummallisia sananjalkoja.
Päinvastaiseen suuntaan kuin Boulognen metsän ja Hyde-Parkin kosket,
kohisee alempana Fatauan putous, vanhan maailman alla, häiriten
yksitoikkoisella pauhullaan hiljaisen ja tyynen luonnon syvää rauhaa.
Noin tuhatta metriä korkeammalla kuin Huamahinen ja Tahaapairun
hyljätty maja, saavutaan puron vartta pitkin, metsikköjen ja kallioiden
välitse kulkien, Oceanian kuuluisalle koskelle, jonne Tiahui ja Rarahu
olivat ennen vieneet minut sangen usein.
Me emme olleet käyneet siellä Papeeteen muuttomme jälkeen ja niin
teimme sinne syyskuussa retken, joka on pysynyt muistossamme.
Ohi kulkiessa halusi Rarahu ensin nähdä kuolleiden huoltajiensa majan.
Hän astui pidellen minua kädestä entisen asuntonsa jo luhistuneen
olkikaton alle ja katseli vaieten tuttuja esineitä, jotka aika
ja ihmiset vielä olivat jättäneet paikoilleen. Ei mihinkään oltu
kosketettu tuossa avoimessa majassa siitä päivästä lähtien, jolloin
Tahaapairun ruumis oli viety pois. Puukirstut ja kömpelöt penkit olivat
vielä siellä, matot ja lamput riippuivat seinillä. Rarahukaan ei ollut
ottanut mukaansa muuta kuin vanhuksien raamatun.
Me jatkoimme matkaamme syveten yhä laaksoon varjoisia, tuuheareunaisia
polkuja pitkin, oikeita, kallioihin painuneita aarniometsän polkuja.
Tunnin verran kuljettuamme, kuulimme putouksen kumean, mahtavan pauhun
lähellämme. Me saavuimme pimeän rotkon pohjalle, missä Fataua-puro
suurena, hopeisena lyhteenä heittäytyy ilman läpi kolmen sadan metrin
korkeudesta.
Tuon rotkon pohjalla oli todellinen taikamaa:
Merkilliset kasvit kietoutuivat toisiinsa hämärissä, kosteutta tippuen,
ainaisen vedenpaisumuksen kastelemina; pitkin kohtisuoria, mustia
seinämiä kiipeili köynnöksiä, puuntapaisia sananjalkoja, hienonvärisiä
sammalia ja hiusmaisia ruohoja. Putouksen pirstoma, vaahdoksi pieksämä
vesi saapui alas rankkasateena, hurjana, sekavana joukkona.
Se yhtyi sitten kuohuen kallioiseen altaaseen, jonka kaivamiseen ja
kiillottamiseen siltä oli mennyt vuosisatoja ja muuttui jälleen puroksi
jatkaen matkaansa vihreiden oksien alla.
Hieno vesiharso lepäsi kuin verho koko maiseman yllä ja korkeimpana
kuulsi taivas kuin kaivon pohjalta nähtynä ja kuvastuivat suurten
kallioiden huiput puoleksi kätkeytyneinä synkkiin pilviin.
Se mikä erikoisesti ihmetytti Rarahua oli tuo ainainen levottomuus tuon
rauhallisen yksinäisyyden keskellä: tuo suunnaton melu, eikä mitään
elävää -- ei muuta kuin elotonta ainetta, joka määräämättömiä aikoja
oli seurannut maailman alussa saamaansa sysäystä.
Me läksimme vasemmalle pitkin vuohenpolkua, joka kiemuroiden nousi
vuoren laelle.
Me kävelimme tiheän lehtiholvin alla; satavuotiset puut ojentelivat
meidän ympärillämme kosteita runkojaan, vihertävinä ja kiiltävinä kuin
jättiläismäiset marmoripylväät. Köynnöskasveja kierteli kaikkialla,
ja puuntapaiset sananjalat ojentelivat leveitä päivänvarjojaan, jotka
olivat hammaslaitaisia kuin hienot pitsit. Kun nousimme vielä ylemmäksi
löysimme ruusupensaita, koko viidakon kukkivia ruusupensaita. --
Kaikenvivahteiset Bengalin ruusut upeilivat täällä tavattoman rehevinä,
ja maassa, sammalikossa oli mattona tuoksuvia, pieniä metsämansikoita;
niin että luuli tulleensa taikapuutarhaan.
Rarahu ei ollut koskaan käynyt niin kaukana ja hän tunsi hämärää kauhua
metsiin syventyessämme. Veltot tahititytöt eivät juuri eksy saarensa
sisäosiin, joka on heille yhtä tuntematon kuin kaukaisimmat mantereet;
tuskinpa miehetkään milloinkaan käyvät näissä erämaissa poimimassa
villejä banaaneja tai kaatamassa kallisarvoisia puita.
Mutta kaikki oli kuitenkin niin kaunista, että hän oli ihastuksissaan.
Hän oli tehnyt itselleen seppeleen ruusuista ja repi naurusuin hameensa
kaikkiin oksiin tiellä.
Enimmän viehättivät meitä matkamme varrella nuo sananjalat, jotka
levittelivät äärettömiä lehtiään ylellisine leikkauskoristeineen ja
verrattoman tuoreine värivivahduksineen.
Ja me jatkoimme nousua koko päivän kohti yksinäisiä seutuja, joiden
läpi ei enää yksikään ihmisen tekemä polku kulkenut. Edessämme aukeni
silloin tällöin toisia syviä laaksoja, mustia, vääntyneitä repeytymiä.
Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja me tapasimme suuria, selvä- ja
tarkkapiirteisiä pilviä, jotka näyttivät lepäävän kallioon nojaten,
toiset päittemme yläpuolella, toiset jalkaimme alla.