Rarahu käytti maansa pukua, väljää viittaa, jota nimitettiin
_tapa'ksi_. -- Hänen pukunsa olivat pitkiä ja laahustavia, melkeinpä
euroopalaisen elegantteja. Hän osasi jo erottaa joitakuita uusia
hihojen, tai hameen leikkaustapoja, eräitä rumia tai siroja muotoja.
Hän oli jo pikkuinen sivistynyt, ja kiemaileva olento. Päivisin käytti
hän leveäreunaista, Tahitin valkeista, hienoista oljista tehtyä lakkia,
jonka hän asetti aivan otsalle, silmien eteen. Sen kuvulle, joka
oli litteä kuin merimiesten lakeissa, kiersi hän tuoreen lehti- tai
kukkaseppeleen.
Hän oli tullut kalpeammaksi, varjossa viettäessään kaupunkilais-elämää.
Vaaleilta kuvioilta otsallaan, joista muut tekivät pilaa ja joita minä
rakastin, olisi häntä luullut valkeaksi tytöksi -- Ja kuitenkin oli
hänen ihossaan muutamina päivinä rusahtavia varjoja, ruusunpunaisen
vasken eksoottisia vivahduksia, jotka vielä muistuttivat maorirotua,
Amerikan punanahkojen sisarkansaa.
Papeetelaisissa piireissä pysyi ja oli hän yhä varmemmin Lotin älykäs,
eittämätön pikku vaimo; ja hallituksen juhlissa sanoi kuningatar
ojentaen minulle kätensä:
"Loti, kuinka Rarahu voi?"
Kadulla herätti hän ohikulkijoiden huomiota, äsken tulleet kyselivät
hänen nimeään, ja jo ensi katseella vangitsi hän ilmeikkäillä
silmillään, hienoilla piirteillään ja ihmeteltävillä hiuksillaan.
Hän oli myöskin naisellisempi, hänen moitteeton vartalonsa oli
muodokkaampi ja pyöristyneempi. -- Mutta hänen silmiensä ympärille
ilmestyi joskus sinertäviä renkaita, ja heikko, kuiva yskä, samanlainen
kuin kuningattaren lapsien, vavautti silloin tällöin hänen rintaansa.
Siveellisesti täydentyi hänessä suuri ja nopea muutos, ja minun oli
vaikea seurata hänen älynsä kehitystä. -- Hän oli jo liiaksi sivistynyt
pitääkseen nimityksestä "pikku villi" -- tietäen, että se viehätti
minua, ja ettei hän voittaisi mitään jäljittelemällä valkoisten naisten
tapoja.
Hän luki ahkerasti Raamattuaan, ja evankeliumin säteilevät lupaukset
saivat hänet riemuitsemaan; hänellä oli hehkuvan, mystillisen uskon
hetkiä, vaikka hänen vastakohtien täyttämässä sielussaan olikin mitä
ristiriitaisimpia mielteitä aivan sekaisin kiertyneinä; hän ei ollut
koskaan sama olento kahtena päivänä perätysten.
Hän oli tuskin viidentoista vuotias; hänen käsityksensä kaikesta
olivat harhaanviepiä ja lapsellisia; hänen suuri nuoruutensa teki
tuon ajatusten ja käsitysten toisistaan riippumattomuuden perin
viehättäväksi.
Jumala tietää, että minä heikon uskoni rajoissa koetin johdattaa
häntä rakkaudella siihen, mikä minusta oli hyvää ja jaloa. Jumala
tietää, ettei koskaan yksikään sana, tai epäily minun puoleltani
saanut horjuttaa hänen lapsellista luottamustaan ijankaikkisuuteen ja
lunastukseen, ja vaikka hän olikin vain rakastajattareni, kohtelin minä
häntä niin kuin hän olisi ollut vaimoni.
Veljeni John vietti osan päivistään meidän seurassamme. Muutamat
euroopalaiset tuttavat _Rendeeristä_ tai ranskalaisesta siirtolasta
kävivät myöskin useasti meillä, rauhallisessa majassamme: -- meillä
oli hyvä olla. -- -- -- Useimmat heistä eivät osanneet tahitin kieltä;
mutta Rarahun hennon suloinen ääni ja raikas hymy viehättivät niitäkin,
jotka eivät ymmärtäneet hänen puhettaan. Kaikki rakastivat häntä ja
kunnioittivat häntä erikoisena henkilönä, jolla oli oikeus samanlaiseen
arvonantoon kuin valkealla naisella.