Kalman kartanoilla.
Meidän poissaolomme oli kestänyt tasan kuukauden, toukokuun 1872.
Oli pimeä yö kun _Rendeer_ palasi ankkuroidakseen Papeeten redille
kesäkuun 1 p:nä, kello 8 illalla.
Kun minä nousin maihin suloisella saarellani läheni buraon mustien
varjojen alta nuori nainen, joka näytti odottaneen minua ja sanoi:
"Sinäkö, Loti? Älä ole huolissasi Rarahusta. Hän odottaa sinua
Apiréssa, ja on antanut minulle tehtäväksi tuoda sinut hänen luokseen.
Hänen äitinsä Huamahine kuoli viime viikolla; hänen isänsä Tahaapairu
kuoli tänä aamuna, ja Rarahu on jäänyt hänen luokseen Apirén naisten
kanssa kuolinvalvojaisiin."
"Me odotimme sinua joka päivä", jatkoi Tiahui, "ja me kiinnitimme
usein silmämme meren ääriin. Tänä iltana, auringon laskiessa, heti kun
valkoinen purje näyttäytyi ulapalla, tunsimme me _Rendeerin_; sitten
näimme me sen laskevan satamaan Tanaon väylän kautta, ja silloin tulin
minä tänne sinua odottamaan."
Me seurasimme rannikkoa päästäksemme maaseudulle. Me astuimme nopeasti
pitkin läpikastuneita teitä. Koko päivän oli sadellut talven viimeistä,
suurta sadetta ja tuuli ajeli yhä paksuja, mustia pilviä.
Tiahui kertoi minulle tiellä, että hän kaksi viikkoa sitten oli
mennyt naimisiin muoren, Teharo-nimisen tahitilaisen kanssa. Hän oli
lähtenyt Apirén piirikunnasta asuakseen miehensä kanssa Papeurissa,
joka oli kahden päivänmatkan päässä lounaassa. Tiahui ei enää ollut tuo
pikkuinen hymysuinen ja hilpeä tyttö, jonka olin tuntenut. Hän jutteli
vakavasti; hän tuntui naisellisemmalta ja vakaantuneemmalta.
Kohta olimme me metsässä. Fataua-puro kohisi kivillä virraksi
kasvaneena, tuuli heilutteli kastuneita oksia päittemme päällä ja
peitti meidät suurilla vesipisaroilla.
Kaukaa näkyi valo, joka kimmelsi puitten välissä, majasta, joka sulki
sisäänsä Tahaapairun ruumiin.
Tuo maja, joka oli suojannut minun pikku ystävättäreni aikaisinta
lapsuutta, oli soikea, matala kuin kaikki tahitilais-rakennukset ja
rakennettu suurista, mustista vierinkivistä kootulle kivijalalle.
Sen seinät oli tehty buraon hoikista oksista, jotka oli asetettu
pystysuoraan, jonkun matkan päähän toisistaan kuin häkin pienat.
Niitten välistä saattoi erottaa liikkumattomia ihmisolentoja, joiden
haaveelliset varjot liikkuivat sinne tänne tuulen lampun liekkiä
heilutellessa.
Kun minä olin astumaisillani kuolintalon kynnyksen yli, sysäsi Tiahui
minut äkkiä oikealle -- minä en ollut nähnyt kuolleen suuria jalkoja,
jotka ulottuivat oven eteen sen vasemmalta puolelta. Olin ollut
törmäämäisilläni niitä vasten -- väristys kävi ruumiini läpi ja minä
käänsin pääni pois päästäkseni näkemästä niitä.
Siellä oli viisi tai kuusi naista, jotka istuivat rivissä seinän
vierustalla -- ja heidän keskellään Rarahu, tuijottaen ovea hätäisin,
synkin katsein.
Rarahu oli tuntenut minut askeleitteni äänestä, juoksi luokseni ja veti
minut mukanaan ulos.