Me olimme syleilleet toisiamme pitkän aikaa, puristautuen sylitysten
käsivarret toistemme ympäri kiedottuina, ja sitten olimme me molemmat
istuutuneet kosteille sammalille, lähelle majaa, jossa vainaja lepäsi.
Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan pelätä enää ja me juttelimme aivan
hiljaa kuin kuoleman kupeella.
Rarahu oli yksin maailmassa, hyvin yksin. Hän oli päättänyt lähteä
seuraavana päivänä sen pandanuskaton alta, missä hänen ijäkkäät
vanhempansa juuri olivat kuolleet.
"Loti", sanoi hän niin hiljaa, että hänen suloinen äänensä soi kuin
henkäys korvassani, "Loti, tahdotko että asuisimme yhdessä jossain
Papeeten talossa? Me eläisimme niin kuin elivät sinun veljesi Rueri ja
Taimaha, niin kuin elävät monet muut ja ovat onnellisia ja joille ei
kuningattarella eikä kuvernöörillä ole mitään sanomista. Minulla ei
enää ole maailmassa muita kuin sinä ja sinä et voi hyljätä minua...
Tiedäthän sinä, että on olemassa sinun maalaisiasi, jotka ovat niin
ihastuneet sellaiseen olotilaan, että ovat muuttuneet tahitilaisiksi
ollakseen koskaan pois lähtemättä -- -- --"
Minä tiesin sen hyvin, tunsin täydellisesti tuon huolettomuuden ja
hekuman kaikkivoivan viehätyksen, ja sen vuoksi pelkäsin minä sitä
hiukan...
Sillä aikaa olivat valvojanaiset yksitellen tulleet ulos hiljaa hiipien
ja olivat poistuneet Apirén polkuja pitkin. Oli hyvin myöhä...
"Mennään nyt sisälle", sanoi hän.
Pitkät, paljaat jalat näkyivät ulkoakin; me kuljimme niiden ohi
tuntien molemmat saman kauhunvärähdyksen. Kuolleen luona ei enää ollut
kuin yksi kyyristynyt nainen, sukulainen, joka puoli ääneen haasteli
itsekseen. Hän toivotti minulle "hyvää iltaa" matalalla äänellä ja
sanoi:
"A parahi oe!" (Istuudu!)
Nyt katselin minä tuota vanhusta, jonka yllä väreili alkuasukaslampun
himmeä valo. -- Hänen silmänsä ja suunsa olivat puoleksi auki, hänen
valkoinen partansa oli kai kasvanut kuoleman jälkeen, -- se oli kuin
köynnöskasvi ruskean kiven ympärillä, hänen pitkät, sinisellä tatuoidut
käsivartensa, jotka jo kauan olivat olleet kankeat kuin muumion, olivat
jännittyneet suoriksi ruumiin molemmin puolin -- Erikoisesti silmiin
pistävät tässä kuolinnaamiossa olivat polyneesialaisen rodun ominaiset
tunnusmerkit, sen maorilaiset omituisuudet. Koko olento oli Tupapahun
ihanteellinen perikuva.
Koska Rarahu oli seurannut minun katsettani, sattuivat hänenkin
silmänsä ruumiiseen; hän vavahti ja käänsi silmänsä pois. Pikku raukka
taisteli pelkoa vastaan; hän tahtoi kaikissa tapauksissa pysyä sen
luona, joka omalla tavallaan oli pitänyt huolta hänen lapsuudestaan.
-- Hän oli vilpittömästi itkenyt vanhaa Huamahinea, mutta tuo nyt
jäykistyvä vanhus oli tuskin tehnyt muuta kuin _antanut hänen kasvaa_;
hän ei ollut kiintynyt ukkoon kuin kunnioituksen ja velvollisuuden
tunteilla; tuo pelottava, majassa lepäävä ruumis herätti hänessä vain
ääretöntä kauhua...
Tahaapairun vanha sukulainen oli nukahtanut. -- Vesi lankesi virtanaan
puille ja olkikatolle omituisesti kohisten, oksien suhistessa ja
kamalasti ratistessa. -- Tupapahut olivat läsnä metsässä, keräytyen
meidän ympärillemme katsellakseen kaikista seinänraoista tuota uutta
olentoa, joka aamusta alkaen kuului heihin. Odotti joka hetki, että
heidän kalmankarvaiset kätensä pistäisivät esiin pienojen välistä...
"Ole täällä, Loti hyvä", sanoi Rarahu... "Jos sinä lähdet, olisin minä
huomena kuollut kauhusta." -- --
-- -- Ja minä jäin koko yöksi hänen luokseen pitäen hänen käsiään
omissani; minä jäin hänen luokseen aina siihen saakka kuin aikaisin
kajastus alkoi tunkeutua hänen majansa pienojen välistä. -- Hän oli
lopulta nukahtanut, pieni suloinen, laihtunut ja murheellinen pääparka
olkaani nojaten. Minä laskin hänet aivan hiljaa matolle ja läksin
hiipien pois -- -- --
Minä tiesin, että Tupapahut häviävät aamulla, ja että minä tällä
hetkellä voin vaaratta jättää hänet. -- -- --