Vaekehun kuolinkamppailu.
Kun minä eräänä iltana kuljin yksin kuutamolla pitkin puiden
varjostamaa polkua, joka johtaa vuoristoon, kutsuivat seuranaiset minua.
Jo kauan sairastettuaan oli heidän hallitsijattarensa, sanoivat he,
kuolemaisillaan.
Hän oli jo saanut lähetyspiispalta viimeisen voitelun.
Maassa maaten väänteli Vaekehu tatuoituja käsivarsiaan osoittaen
kaikkia ankarimman tuskan merkkejä. Hänen seuranaisensa istuivat hänen
ympärillään paksut hiukset epäjärjestyksessä ja voihkivat ja surivat
(raamatullisen sanontatavan mukaan, joka täydellisesti ilmaisee heidän
erikoisen valitustapansa.)
Meidän sivistyneessä maailmassamme näkee harvoin niin mieltäjärkyttäviä
kohtauksia; tuossa alastomassa majassa, jossa ei tiedetty mitään noista
kalmanvarusteista, mitkä Euroopassa lisäävät kuoleman kamaluutta,
huokui tuon naisen hengenhädästä outoa runoutta, täynnä katkeraa
surumieltä... Ylihuomenna, aikaiseen aamulla, jätin minä Nuka-Hivan,
ollakseni sinne palaamatta ja saamatta tietää oliko kuningatar lähtenyt
tapaamaan esi-isiään, vanhoja, tatuoituja kuninkaita.
Vaekehu on Nuka-Hivan viimeinen kuningatar. Oltuaan ennen pakana ja
hiukan kannibalismiin taipuva oli hän kääntynyt kristinuskoon ja
kuoleman lähestyminen ei herättänyt hänessä minkäänlaista kauhua.