Rarahu katseli hyvin tarkkaavasti ja kauhuissaan pääkalloa, jota minä
pidin polvillani.
Me istuimme aivan erään korallikummun huipulla, suuren rautapuun
juurella. Oli ilta Papenoon kaukaisessa piirikunnassa, aurinko sukelsi
hitaasti suureen, vihreään Valtamereen, luonnon hämmästyttävän
hiljaisuuden keskellä.
Sinä iltana katselin minä Rarahua tavallista suuremmalla hellyydellä;
oli päivä ennen lähtöä. _Rendeer_ tulisi hetkeksi poistumaan ja käymään
Marquesassaarien pohjoisryhmässä.
Rarahu oli vakavana ja hartaana vaipunut noihin lapsellisiin
haaveihinsa, joihin minä en koskaan päässyt täydellisesti tunkeutumaan.
Hetkisen oli hän ollut aivan kokonaan kultaisen valon kirkastamana,
ja sitten, säteilevän auringon laskeuduttua meren onkaloihin, piirtyi
hän sulavana, sirona varjokuvana auringonlaskun punertamaa taivasta
vasten...
Rarahu ei ollut koskaan katsellut niin läheltä tuota kammottavaa
kappaletta, joka lepäsi polvillani, ja joka hänestä, niin kuin kaikista
polyneesialaisista oli hirmuinen pelätin.
Saatoin nähdä, että tuo synkeä esine herätti hänen viljelemättömässä
sielussaan joukon uusia käsitteitä -- hänen voimatta antaa niille
tarkkaa muotoa...
Tuo pää oli kai hyvin vanha, -- melkein kivettynyt -- ja tuon punaisen
vivahduksen verhoama, joka tämän maan mullasta tarttuu kiviin ja
luihin... Kuolema on kadottanut kauhunsa, kun se puhuu niin kaukaa...
"_Riaria_!" sanoi Rarahu... Riaria, on tahitilainen sana, jota sana
hirvittävä ei täydellisesti vastaa, koska se siellä merkitsee tuota
erikoisen synkkää, kuoleman ja aaveiden synnyttämää kauhua...
"Mikä sinua pelottaa tässä kalloparassa?" kysyin minä Rarahulta. Hän
vastasi osoittaen sormellaan hampaatonta suuta:
"Sen nauru, Loti; sen Tupapahunauru..."
... Yö oli jo pitkälle kulunut, kun me palasimme Apiréehen ja Rarahu
oli matkan varrella kokenut hyvin suuria kauhuja... Tässä maassa, missä
ei ole mitään pelättävää, ei kasvien, eläinten, eikä ihmisten puolelta;
missä saattaa nukahtaa minne hyvänsä taivasalle yksin ja aseettomana,
säikkyvät alkuasukkaat yöllä, ja vapisevat aaveiden pelosta...
Avonaisilla paikoilla, hiekkarannikoilla, tultiin jokseenkin hyvin
toimeen; Rarahu puristi kättäni omassaan ja lauloi _himénéeta_
saadakseen rohkeutta... Mutta siellä oli suuri kookospalmumetsä, jonka
läpi kulkeminen oli hyvin vaikeaa...
Rarahu käveli siellä minun edelläni ojentaen minulle molemmat kätensä
taaksepäin -- asento, joka ei juuri ollut mukava nopeasti kuljettaessa.
-- Hän tunsi sillä lailla olevansa paremmassa turvassa ja varmempi
siitä, ettei tiilenvärinen pääkallo salaa tarttuisi hänen hiuksiinsa...
Metsässä oli aivan pilkko pimeä; tuntui vain tahitilaisista kasveista
leviävä suloinen tuoksu. Maan peittivät suuret, kuivat palmunlehvät,
jotka kahisivat jalkojemme alla. Ilmassa kuului kookosmetsien
ominainen ääni: toisiinsa sattuvien lehvien metallinen sointu. Puiden
takaa kuului Tupapahuiden naurua, ja maassa kihisi inhottava, kamala
ryömintä: sinisten kovakuoriaisten äkillinen pako, kun ne meidän
lähestyessämme kiiruhtivat palaamaan maanalaisiin asuntoihinsa...