... Seuraava päivä oli hyvin rauhaton hyvästijättöpäivä.
Illalla luulin vihdoinkin tapaavani Taïmahan. Hän oli palannut
Tahitiin, oli minulle kerrottu, ja olin sopinut tapaamisesta erään
kuningattaren seuranaisen välityksellä, Fareuten rannikolla yön
langetessa...
Kun minä määrättyyn aikaan saavuin tälle yksinäiselle paikalle näin
minä liikkumattoman naisen, joka näytti odottavan pää peitettynä
paksulla, valkealla harsolla...
Minä lähestyin ja kutsuin: Taïmaha! Hunnutettu nainen antoi minun monta
kertaa toistaa tuon nimen vastaamatta; hän käänsi päänsä poispäin ja
nauroi musliiniverhonsa poimujen alla...
Vedin hunnun syrjään ja sen alta paljastuivat Faimanan tutut kasvot, ja
hän pakeni nauruun purskahtaen.
Faimana ei sanonut minulle, mikä rakkausseikkailu oli tuonut hänet
tälle paikalle, ja oli kiukkuinen tavatessaan minut siellä. Hän ei
ollut koskaan kuullut puhuttavan Taïmahasta, eikä voinut antaa minulle
mitään tietoja hänestä.
Minun oli pakko siirtää tapaamisyritykseni paluuni jälkeen. Tuntui
siltä kuin tuo nainen olisi vain taru, tai että salaperäistä voimaa
huvitti loitontaa meitä toisistamme säästääkseen meille myöhemmäksi
paljon järkyttävämmän kohtauksen...
Me lähdimme seuraavana aamuna hiukan ennen päivän nousua. Tiahui ja
Rarahu tulivat viimeisten tähtien kalvetessa saattamaan minua rannalle
saakka...
Rarahu itki viljoja kyyneleitä, vaikkei _Rendeerin_ matkan pitänyt
kestää kuin kuukauden verran; hän ehkä aavisti, ettei tuollaista
yhdessä viettämäämme suloista aikaa enää tulisikaan...
Idylli oli lopussa... Vastoin meidän inhimillisiä odotuksiamme nuo
Fataua-puron rannalla kulutetut rauhan ja onnen hetket olivat menneet
ohi, milloinkaan palajamatta.