Minä palasin eräänä aamuna _Rendeeriin_ tuoden muassani sen
mieltäjärkyttävän uutisen, että olin viettänyt yön Tamatoan seurassa...
Tamatoa, kuningatar Pomarén vanhin poika ja Raiatean saaren kauniin Moé
kuningattaren puoliso, -- pienen, viehättävän sairaan, Pomaré V:n isä,
-- oli henkilö, jota muutamia vuosia oli pidetty neljän varman seinän
sisällä ja oli vieläkin asukkaiden tarunomaisena kauhuna.
Tavallisessa tilassaan ei Tamatoa liene ollut ilkeämpi kuin kuka muu
hyvänsä, mutta hän joi, ja juovuttuaan _näki hän verta_, hän janosi
verta.
Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tavattoman pitkä ja
jättiläisvoimainen mies; kokonainen miesjoukko ei voinut pitää puoliaan
hänelle, kun hän sai raivokohtauksensa; hän surmasi silloin ihmisiä
pienimmättäkään aiheetta ja hänen tekemiänsä tuhotöitä on mahdoton
mielessään kuvitella.
Pomaré jumaloi kuitenkin tuota jättiläismäistä poikaansa. -- Kulkipa
palatsissa sellainenkin huhu, että hän viime aikoina päästi hänet
ulos, ja että hänen oli nähty yöllä kiertelevän puutarhoissa. -- Hänen
läsnäolonsa herätti hovinaisten keskuudessa samanlaista kauhua kuin
villi eläin, jonka häkki tiedettäisiin öisin huonosti suljetuksi.
Pomarén palatsissa oli vieraita varten varattu huone yötä ja päivää
avoinna; siellä oli permannolla puhtailla, valkeilla peitoilla
katettuja vuoteita, joita käyttivät ohi matkustavat tahitilaiset,
piirikuntien yön selkään jääneet päälliköt, ja joskus minä itsekin...
Kaikki nukkuivat puutarhoissa ja palatsissa, kun minä nyt astuin
vierashuoneeseen.
En tavannut siellä kuin yhden henkilön istumassa, nojaten pöytään,
jolla paloi kookosöljylamppu... En tuntenut häntä ja hänen vartalonsa
ja jäsenensä olivat melkein yli-inhimillisen jykevät; toisella
kädellään olisi hän voinut murskata ihmisen kuin hauraan lasin. --
Hänellä oli ihmissyöjän paksut, nelikulmaiset leuat; hänen jykevä
päänsä oli painava ja villinnäköinen, ja hänen puoleksi suletuissa
silmissään oli harhailevan surullinen ilme...
_Ia ora na, Loti!_ (Tervehdin sinua, Loti!)
Minä olin pysähtynyt ovelle.
Sitten alkoi minun ja vieraan välillä seuraava keskustelu tahitin
kielellä:
"Kuinka sinä tiedät minun nimeni?"
"Minä tiedän, että sinä olet Loti, valkotukkaisen amiraalin pieni
ajutantti. Minä olen usein nähnyt sinun kulkevan ohitseni yöllä.
Tuletko sinä nukkumaan?"
"Entä sinä? Oletko sinä jonkun saaren päällikkö?"
"Olen; minä olen suuri päällikkö. Heittäydy tuonne nurkkaan; sieltä
saat parhaan patjan."
Kun olin päässyt pitkälleni ja kääriytynyt pareooni suljin minä silmäni
-- juuri niin paljon, että saatoin tarkata tuota omituista henkilöä,
joka oli varovaisesti noussut ja tuli minua kohti.
Samalla kuin hän lähestyi oli hiljainen kolina saanut minut kääntämään
pääni päinvastaiseen suuntaan, ovelle päin, josta vanha kuningatar
juuri tuli esiin. Hän astui hyvin varovasti, paljain jaloin,
varpaillaan, mutta matot natisivat kuitenkin hänen raskaan ruumiinsa
painosta.
Kun mies tuli aivan viereeni, otti hän musliinisen moskiittoverhon ja
levitti sen huolellisesti pääni päälle; sitten asetti hän banaanin
lehden lamppunsa eteen, ettei valo häiritsisi minua ja palasi istumaan,
nojaten päänsä molempiin käsiinsä.
Pomaré, joka tuskaisesti oli tarkastellut meitä oven pimeästä aukosta,
näytti tutkintoonsa tyytyväiseltä ja katosi...
Kuningattarella ei koskaan ollut tapana tulla tähän asuntonsa osaan, ja
koska hänen tulonsa oli vahvistanut luuloani toverini vaarallisuudesta,
meni minulta kokonaan halu nukkua.
Vieras ei kuitenkaan liikahtanut enää; hänen katseensa oli tullut
harhailevaksi ja ilmeettömäksi, hän oli unohtanut minun läsnäoloni...
Jossain kaukana kuuluivat kuningattaren hovinaiset laulavan jotain
Pomotu-saarien _himénéeta_ kaksiäänisesti .-- Ja sitten huusi
prinssipuolison, vanhan Ariifaitén ääni: "_Mamu_!" (hiljaa!) "_Te hora
a horu ma piti_!" (hiljaa, on keskiyö!) Ja sitten tuli hiljaisuus kuin
taikavoimalla.
Tuntia myöhemmin ilmestyi vanhan kuningattaren varjo taas oviaukkoon.
-- Lamppu oli sammumaisillaan, ja mies oli juuri nukkunut...
Samoin tein kohta minäkin, vaikka nukahdinkin aivan kevyesti. Ja kun
minä sitten aamun koittaessa nousin lähteäkseni, huomasin, ettei mies
ollut liikahtanut paikaltaan; hänen päänsä oli vain luisunut käsien
varasta ja lepäsi pöydällä...
Minä peseydyin puutarhan perällä, mimosojen alla, raikasvetisessä
purossa. Sitten menin minä parvekkeen luo tervehtimään kuningatarta ja
kiittämään häntä vieraanvaraisuudestaan.
"_Haere mai Loti_", sanoi hän, niin kaukaa kuin minut näki, "_haere mai
paraparan_!" (Tule tänne Loti juttelemaan hiukan!) "No, ottiko hän sinut
hyvästi vastaan?"
"Kyllä", sanoin minä.
Ja minä näin hänen vanhojen kasvojensa kirkastuvan ilosta, kun minä
ilmaisin hänelle kiitollisuuteni hänen huolenpidostaan.
"Tiedätkö, kuka se oli?" sanoi hän salaperäisesti. "Oi! Mutta älä puhu
siitä kellekään, Loti... se oli Tamatoa!"
Muutamia päiviä sen jälkeen päästettiin Tamatoa virallisesti vapauteen,
sillä ehdolla, ettei hän loittonisi palatsista. Minulla oli usein
tilaisuus puhutella häntä ja puristaa hänen kättänsä...
Sitä kesti siksi, kun hän karkasi ja tappoi naisen ja kaksi lasta
protestanttisen lähetyssaarnaajan puutarhassa, ja teki samana päivänä
joukon sellaisia verisiä hirmutöitä, ettei niistä voisi kirjoittaa
latinaksikaan...