Kulkiessaan minun seurassani eräällä Papeeten varjoisalla puistokujalla
tervehti Rarahu puoleksi ystävällisesti, puoleksi leikillisesti --
mutta myöskin hiukan säikähtyneenä -- omituista olentoa, joka kulki
ohitsemme.
Hän oli pitkä, kuivettunut nainen, jonka puku ainoastaan muistutti
tahitilaista ja joka vastasi tervehdykseen arvokkaasti ja jäykästi
kääntyen sitten ympäri meitä katselemaan.
Rarahu näytti kiukuissaan kieltään hänelle ja kertoi sitte nauraen,
että tuo vanha piika, tuo _puolivalkea_, läpilaiha mestitsi, joka
oli erään englantilaisen ja erään maorilaisen tytär, oli ollut hänen
opettajattarenaan Papeeten koulussa.
Eräänä päivänä oli mestitsitär selittänyt oppilaalleen, että hän,
Rarahun helppo-oppisuuden, takia mitä hartaimmin toivoi, että tytöstä
tulisi hänen seuraajansa opettajan virassa.
Rarahu joutui aivan suunniltaan säikähdyksestä sellaista tulevaisuutta
ajatellessaan ja lähti heti paikalla Apiréhen, jättäen _haapiiraan_
(koulutalon) ainaiseksi ollakseen koskaan sinne palajamatta.