Loti sisarelleen Brightburyssä.
Papeete 1872.
Rakas pikku sisko!
Nyt olen minäkin tenhon vallassa, tämän maan tenhon, joka ei
muistuta mitään muuta maata. -- Minä luulen, että katselen sitä
samoin silmin kuin Georges ennen, katselen sitä saman taikapeilin
kautta. On tuskin kahta kuukautta siitä, kun minä astuin tälle
saarelle -- ja jo nyt olen antautunut vangiksi. -- Ensi päivien
pettymys on nyt kaukana ja minä luulen, että minä, niinkuin
Mignon sanoi, tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla täällä...
Me tulemme viipymään tässä maassa vielä kuusi kuukautta;
sen päätti eilen päällikkömme, joka myöskin viihtyy täällä
paremmin kuin muualla: _Rendeer_ ei lähde ennen lokakuuta; ja
siihen mennessä olen minä ehtinyt täydellisesti vajota tähän
suloisesti tylsyttävään oloon, siihen mennessä on minusta ehtinyt
tulla alkuasukas enemmän kuin puoleksi; ja minä pelkään, että
lähtöhetki tulee tuntumaan minusta kauhean katkeralta...
Minä en voi kuvata kaikkia tuntemiani outoja mielialoja, kun joka
askeleella kohtaan muistoja kahdenneltatoista vuodeltani... Kun
olin pikku poika ja vielä kotilieden ääressä, ajattelin Oceaniaa;
tuntemattomuuden haaveellisen hunnun läpi olin jo aavistanut ja
käsittänyt sen sellaiseksi kuin sen nyt olen huomannut. -- Kaikki
nuo näköalat _olin jo nähnyt_, kaikki nuo nimet tunsin minä jo,
ja kaikki nuo henkilöt ovat aivan samoja, jotka liikkuivat minun
lapsuuteni unelmissa, niin että joskus luulen nytkin uneksivani...
Haeppa Georges'n jälkeensä jättämistä papereista ajan jo puoleksi
vaalentama valokuva; se esittää pientä mökkiä, joka on rakennettu
meren rannalle jättiläismäisen kookospalmun varjoon, aivan
vehreyden peittoon. -- Se oli hänen asuntonsa. -- Se on vielä
paikoillaan...
Sitä näytettiin minulle, mutta se ei olisi ollut tarpeellista, --
minä olisin tuntenut sen itsestänikin...
Se on ollut tyhjänä hänen lähdöstään saakka, merituuli ja vuodet
ovat saattaneet sen rappeutumaan ja hajoamaan liitoksistaan,
pensaikot ovat peittäneet sen, ja vanilja verhoo sen sisäseinät,
mutta se on säilyttänyt Georges'n tahitilaisen nimen ja sitä
sanotaan yhä "_Ruérin majaksi_".
Monet alkuasukkaat muistelevat vielä kunnioittavasti Ruérin nimeä
-- etenkin kuningatar, joka hänen muistonsa tähden pitää minusta
ja ottaa minut ystävällisesti vastaan.
Sinä, sisareni, olit Georges'n uskottu, sinä varmaankin tiesit,
että tahititar, jota hän rakasti, eli hänen rinnallaan ne neljä
vuotta, jotka Georges vietti täällä...
Ja minä, joka silloin olin vain pieni lapsi, arvasin omin päin
sen, mitä minulle ei tahdottu kertoa; minä tiesin myöskin, että
hän kirjoitti veljelleni ja minä näin hänen pöydällään kirjeitä
vieraalla kielellä, jota nyt alan puhua ja ymmärtää.
Hänen nimensä oli Taïmaha. Hän ei asu kaukana täältä, eräällä
läheisellä saarella, ja minä tahtoisin mielelläni tavata häntä.
Olen usein halunnut ottaa selkoa hänestä, mutta viime hetkessä
epäröinyt; määrittelemätön tunne, kuin epäilys, on pysäyttänyt
minut, kun juuri olen ollut koskettamaisillani tuhkaan ja
alkamaisillani tutkia veljeni entistä, yksityistä elämää, jonka
ylle kuolema on levittänyt pyhän verhonsa.