Rivini, pois minun tieltäni, ja lennä hevoseni, nyt polttaa minun
kädessäni suuri miekka, pois tieltä, väistykää, sillä vihollisten rivit
minä hakea tahdon ja taistelun punotukseen syöstä.
Teltassa oli ahdasta. Minä istuin ja kuuntelin, kuinka taistelun virta
kävi. Mutta nyt minä istun hevosellani ja lennätän. Tuossa minä näen:
harmaa pitkä rivi, keihäät törröttävät rautaisesta metsästä tänne.
Sinne! Kaksin käsin miekasta, ja sinne, nyt minä himoitsen lyödä.
Pirstoiksi. Keihäiden varret risahtavat poikki, kun minä sisään painan.
Silmiäni himmentää. Haamuja hämärtää edessä ja kahden puolen. Ne ovat
kiiltävässä raudassa, silloin tällöin sirahtaa heleänpunainen juova sen
kiiltävän raudan ylitse. Minä lyön eteeni, ympärilleni, pidän kaksin
käsin miekkani kahvasta ja lyön, olkapäihin, keskelle kypäriä, niin
että miehet lysmistyvät polvilleen. Huimatusti minä aina uudestaan
lyön. Välistä minä tunnen, kuinka minun iskuni sattuu pehmeään, ja
kuinka sen alla vaipuu jotain ja minun silmilleni roiskahtaa punainen
ja lämmin suihku. Mutta minä kiskon miekkani vallalleen, ja pyyhkäsen
hihallani kasvojani, ja taivun uudestaan taaksepäin ja lyön.
Syrjästä hämärtää silmään tumma haamu. Minä en kerkiä katsomaan sinne
päin ja se on ikäänkuin sumussa minun silmistäni, korkealla satulalla
kumartuneena, käsi nousee ja laskee. Se on etäämpänä, mutta me
lähestymme. Minunkin käteni nousee ja laskee, ja iskut sattuvat
pehmeään, ja minun hevoseni kiiltävää rintaa myöten juoksee verta.
Mutta se toinen on lähempänä minua jo, ja sen käsi nousee ja laskee
yhdessä minun käteni kanssa, ja minä tunnen, niinkuin me olisimme kaksi
haamua punottavassa höyryssä.
Silloin hän on ihan minun vierelläni, meidän hihamme sattuvat yhteen,
kun me lyömme. Minun silmäni menevät häneen. Minä käännyn takasin
kohta. Minun käsivarteni ovat ylhäällä iskuun kohotettuina, ne
kivettyvät, minä ajattelen huhmaista vimmatusti alas, mutta käteni
vaipuvatkin hervottomina, ja minun miekkani jää riippumaan hevosen
kylkeä ales. Minä katson toisen kerran: hän on Uria. Silloin selkeentyy
minulle muisto, ja minä katson ympärilleni. Me olemme kahden
vihollisten keskellä, taampana on sotajoukkomme peräytymässä, ja edessä
ja ympärillä on kiiltäviä haarniskoita ja miekkoja, jotka heiluvat
ilmassa. Minun vieressäni ratsastaa Uria, painaa päätänsä alas, vetää
henkeänsä ja lyö. Mutta minun käteni on seisahtunut.
Minun mielessäni puikahtaa niinkuin säkene. Löisinkö minä hänet nyt?
Minä näen palasen hänen paljasta kaulaansa hänen kypäränsä alta.
Huimaisisin miekallani hänen päänsä ylitse ja upottaisin sen terän
siihen? Veri siitä sirahtaisi, eikä häntä enää olisi. Miekka vavahtaa
minun kädessäni.
Mutta ennenkuin minun käteni vielä on noussut, tyrehtyy minussa, ja
minussa virkoo ajatus kääntää hevoseni ja nostaa miekkani ja syöksyä
pois hänestä vihollisten keskelle. Mutta ennenkuin minä sitäkään vielä
kerkiän tekemään, olen minä kääntynyt häntä kohden ja sitte minä jo
huudan hänelle: Uria, nosta miekkasi ja taistele minun kanssani, sillä
minä tahdon surmata sinun ja ottaa sinun vaimosi Bathseban sinulta,
sillä minä rakastan häntä, ja joka hetki, jonka sinä hänen kanssaan
olet elänyt, on minun ajatuksilleni kirous ja kammotus, ja minä tahdon
nähdä sinun veresi sentähden. Mutta kun minä nämä sanat olin sanonut,
heltesivät Urian sormet hänen miekkansa kahvan ympäriltä, ja hän jäi
liikkumattomana katsomaan minua, ikäänkuin hän olisi tullut
hervottomaksi. Eikä hän ollut vielä saanut yhtään sanaa sanotuksi, kun
hänen takaansa huhmahti hänen ylitsensä suuri miekka, joka
silmänräpäyksessä putosi hänen päälleen ja survasi hänen ales hänen
hevosensa jalkoihin. Sillä viholliset olivat tulleet lähelle, ja
minäkin tunsin samassa iskun kypärälläni. Mutta silloin selkeni
minulle, että Uria oli kuollut, ja että minä omin silmin olin nähnyt
hänen kuolevan, ja silloin huumahti minussa halu syöstä taas, ja
himmeässä usvassa ympärilleni lyödä. Minä painoin päätäni ales, ja
nostin miekkaani, ja kannustin hevostani; sitte minä syöksin eteenpäin
ja kaikki oli vaan yhtenä huminana minun korvissani ja yhtenä
punotuksena silmissäni, ja minä ajoin, ja oli niinkuin minä kaatuvien
ruumiitten ylitse olisin ajanut. Mutta kun minun tieltäni loppui, niin
ett'ei minua vastassa ketään ollut, niin käänsin minä hevoseni taas, ja
löin itseni uudestaan heidän joukkojensa sisään, sillä sitte en minä
muistanut, että Uria oli kuollessaan vielä viimeiseksi minuun katsonut.