Minä olen tyyni nyt, ja siitä on monta päivää, kun minä viimeksi tyyni
olen ollut. Aamusti herätessäni minä sen kohta päätin, ja senjälkeen
minä olen ollut rauhallisempi. Ja kohta kun päivä rupesi valkeentumaan,
kutsuin minä Joaksen, sodanpäämieheni eteeni, ja käskin hänen surmata
Urian.
Sillä se oli siksi tullut, että hänen täytyy kuolla. Sillä hän oli
tullut rasitukseksi minun mielelleni, ja kun minun ajatukseni häneen
löivät, niin jäykistyi minun mieleni niinkuin harmaa vuori. Minä
himoitsin hänen kuolemaansa, ja se halu lepäsi minun sydämeni alla
niinkuin kylmä kivi. Mutta nyt on minun oloni keventynyt, ja minä olen
iloinen, että minä sen käskyn annoin.
Minä istun nyt, ja odotan, että minä kuulisin, kun sotajoukot
liikkeelle nousevat ja vihollisia vastaan lähtevät. Sillä niin minä
olen käskenyt, että he vihollisia vastaan käyvät, ja että Uria on
taistelun eturinnassa. Kun sitte taistelun käynti on kuumin, niin olen
minä käskenyt sotajoukkoni peräytymään, niin että Uria jää yksin
vihollisten keskelle, ja että hän vihollisilta lävistetyksi tulee ja
kuolee.
Mutta vielä on kaikki hiljaista, kun minä kuulustelen, ja minä
ajattelen, että kun minä poistuvien joukkojen astumista kuuleva olen,
niin minä olen tunteva pyörrytystä. Mutta minä en kadu vielä. Nyt
valmistavat kaikki itseään; juuri tällä hetkellä ehkä sitoo Uria
kilpeänsä käsivarrelleen, astuu nyt ulos telttansa ovesta ja asettuu
riviin paikalleen. Se on viimeisen kerran; hän on kuoleva ennen
ehtoota. Mahdanko minä tuntea elämäni selkeämmäksi, kun hän on kylmänä?
Minä saattaisin vielä seisauttaa hänet lähtemästä? Mahtaako hän
ajatella Bathsebaa nyt? Luulla, että Bathseba on hänen? Vapisuttaako
minua, että hän semmoista saattaa ajatella. Minä lähtöisin tappaa joka
ajatuksenkin, jonka hän on ajatellut.
Minä kuuntelen. Kaikki on yhä hiljaista. Minä olen kuultavassa
mielentilassa. Joka ääni, joka korvaan sattuu, elää minussa, mutta minä
en kuule sitä sentään, sillä minä kuuntelen muuta. Koko olennollani
minä kuuntelen, kuuluu epäselvää ääntä, joku puhelee kaukana, teltan
seinää vastaan heiluu joku nauha kahtia käsin, istuimeni allani
ääntelee, kun minä hengitän, kaikki se yhtä haavaa väräjää minussa,
mutta en minä huomaa sitä, ja kaikki pysyy hiljaisena korvissani.
Joskus on kuulevinaan, kuin rupeaisi epäselvää nousevien ja laskevien
askelten ääntä kuulemaan, mutta kun sitte koettaa istua vielä
liikahtamattomampana ja henkeänsä pidättäen, niin ei kuule muuta kuin
sen nauhan naputuksen teltan seinää vastaan.