Minä olen käskenyt Urian tulla eteeni, ja nyt minä istun istuimellani
tässä teltassa ja odotan hänen tulemistaan. Sillä yhtenä päivänä näin
minä hänen, kun minä olin ratsastamassa leirissäni ja katselin
sotamiesten lepoa. Kun minä olin kappaleen aikaa ajanut, niin minun
sydämeni oli ilostunut siitä katselemisesta, ja minä annoin hevoseni
ruveta kävelemään. Niin minä ajoin ja annoin ohjasten vaipua käsissäni,
ja minun mieleni aukeni, kun minä kaiken sen hilpeän liikkumisen
silmissäni näin. Silloin minun silmäni Uriaan lankesivat. Hän oli
polvillaan telttansa oven edessä ja askaroitsi jotain jonkun kilven
kanssa. Minä tunsin hänet kohta. Siinä oli ympärillä muutamia toisia
miehiä, jotka toimettomina puhellen seisoilivat hänen vierellään ja
katselivat, kun hän tahkoi kilpeään. Minä tunsin sen kilven. Se oli
sama, jonka minä Bathseban käsissä olin nähnyt, ja johonka hän oli
kuvaansa katsonut. Ensin kun minä sen näin, ajattelin minä hypähtää
hevoseltani alas ja tempaista sen kilven itselleni, mutta sitte selkeni
minulle, että minun edessäni oli Uria, ja kun se minulle selkeni, niin
tunsin minä, kuinka minun ihoni rinnallani valahti kuumaksi minun
vaatteitani vastaan. Minä jäykistin käteni ja vedin ohjakset tiukkaan,
niin että hevonen jäi seisomaan, silmänräpäyksen kuluttua käänsin minä
sen ja löin sitä ja löin sitä useampaan kertaan, niin että se lähti
täyttä neliä, niin ett'eivät minun seuralaiseni vielä kerjenneet
hevosiaan kääntämäänkään, kun minä jo olin heidän näkyvistään poissa.
Kun minä tulin teltalleni, niin hypähdin minä hevoseltani alas ja jätin
sen siihen, enkä katsonutkaan, kuinka se värisi, ja menin telttaani
sisään ja istuin istuimelleni. Mutta nyt on minun sotajoukkoni seisonut
liikkumatta kokonaisen päivän, sillä minä en ole päästänyt yhtäkään
ihmistä silmieni eteen, ja minä olen istunut paikallani. Mutta tänään
aamulla, kun vielä oli pimeä, huusin minä palvelijani telttaani sisään,
ja käskin hänen menemään nopeasti ja tuomaan Urian eteeni. Sillä minä
tahdoin nähdä sen miehen silmieni edessä, joka on Bathseban mies. Vielä
kun palvelijani jo oli oven suussa, hoputin minä häntä, että hän
juoksisi nopeasti. Siitä asti olen minä istunut ja odottanut, ja minun
ajatukseni ovat siinä odottamisessa seisahtaneet, niin ett'en minä
mitään muuta tee, kuin kuuntelen. Kaksi kertaa olen minä kuullut sannan
narisevan kauempaa ja telttani ovea lähestyvän, mutta ne askelet ovat
menneet ohitse.
Mutta nyt minä taas kuulen uudet askelet lähestyvän, ja toisen askelet
ovat niinkuin voimakkaan miehen käynti, joka ihmettelee, minne häntä
viedään. Samassa oven verho liikahtaa, ja minä näen, kuinka joku käsi
tarttuu siihen takapuolelta. Minä olen istunut siihen asti kaula
eteenpäin jännitettynä, nyt minä yhdessä hykäyksessä jäykistyn suoraksi
istuimelleni, sillä minä tahdon istua kuin kuningas sen miehen edessä.
Kun minä nyt taas katson, niin on oven verho vedetty puoleen ja ovesta
astuu aamun hämärästä pitkä ja tumma mies, hän taivuttaa päätänsä, kun
hän astuu ovesta sisään. Hän astuu sisemmäksi telttaa, ja hänen
takanaan näkyy palvelijan ruskea käsivarsi, joka hitaasti laskee oven
verhoa ales. Kun se mies on jonkun askelen minusta, seisahtaa hän, ja
jää seisomaan keskelle lattiaa, nostaa silmänsä minuun ja jää
äänettömänä odottamaan. Mutta minun huuleni eivät liikahda, eikä minun
mieleenikään tule hänelle yhtään sanaa puhua, vaan minä istun
levollisena ja suorana istuimellani, ja minun kumpikin käteni lepää
polvillani, niin että minä tunnen käsieni lämmittävän kummankin polveni
päällä. Silloin livahtaa minussa yht'äkkiä, veri lentää minussa päähän
niinkuin paksu kohina, ja minä nousen suoremmaksi vielä, kun minä
huudan: Mies, polvillesi sinun kuninkaasi eteen, ja suutele tomua sinun
kuninkaasi jalkojen edessä! Mutta kun minä sen olen saanut sanotuksi,
niin vapisen minä ja vaivun kokoon istuimellani ja minun lävitseni
lentää polttava häpeä, että minä sillä tapaa olen sen miehen edessä
itseni unhottanut. Ja ennenkuin hän vielä ennättää toipumaan
hämmästyksestään ja vaipumaan polvilleen, niin oijennan minä käteni
pidättääkseni häntä sitä tekemästä, mutta kun minun käteni koskee hänen
vaatteesensa, niin lentää minun lävitseni hykäys, ja minä vedän käteni
takaisin niinkuin satutettuna, ja minun tekisi mieleni pestä käteni ja
tahkoa sitä, että se kosketus tulisi pois siitä. Mutta sitte minä
voitan levollisuuteni takaisin, ja istun kylmin kasvoin istuimellani ja
katson, kuinka hän kumartuu minun eteeni ja suutelee maata minun
edessäni, niin että minä näen hänen niskansa. Kun hän sitte nousee ylös
taas ja pyyhkäsee tomua pois polviltaan, ja nousee suoraksi eteeni,
niin katsovat minun silmäni häntä, ja minun käsivarteni pusertuvat
minun istuimeni syrjäpuita vastaan, niin että niissä ottaa kipeätä.
Sitte minä tunnen, että minun täytyisi sanoa hänelle jotain, mutta minä
en tiedä, mitä minä sanoisin, enkä minä sitä ajattelekkaan. Minä
katselen häntä vaan, ja minun silmäni lepäävät kylminä ja harmaina
hänen ruskeilla ja yhä enemmän kummastavilla kasvoillaan. Kun minä
siinä katselen, enkä liikahdakkaan, niin likistää minun sydäntäni
yht'äkkiä tunto Bathsebasta, ja minä tunnen mieleni itsessäni niinkuin
rikkinäisen vaatteen. Sillä kun minä siinä katson, niin minä juoksen
pehmeäksi itsessäni, ja minulle nousee kuva, että tuon miehen
hengittävää rintaa vastaan on Bathseba nojannut, ja että tuo ruskea ja
käherä parta on Bathseban kaulaa hivellyt. Ja minä olen silmissäni
näkevinäni, kuinka nuo rosoiset huulet ovat imeytyneet Bathseban
hentoja huulia vastaan, ja kuinka tuo raskas käsivarsi, joka tuossa
riippuu, on kiertynyt Bathseban hoikan vartalon ympärille. Minun
leukani taipuu ales rintaani vastaan, ja minä olen sisältäni revitty ja
ohitsemennyt, mutta minun silmäni pysyvät kylminä, ja silmäkulmieni
alta minun katseeni vaanii ja hiipii hänen päällään, niin että minä
tunnen itsessäni joka liikkeen, jonka hän tekee, mutta koko ajan pysyy
minun hengitykseni tyynenä ja tasaisena, niinkuin kellon käynti, eikä
minun kasvojeni väri vaihtele. Hän on tullut kärsimättömäksi, ja on
siirtänyt toisen jalkansa toisen eteen, ja jäänyt katsomaan minua
silmäkulmat nostettuina ja otsa kummastuneissa poimuissa. Mutta minä en
vieläkään liikahda, enkä sanaakaan sano, mutta minä olen nostanut
käteeni pitkän keihään, joka oli ollut minun vieressäni ja olen
asettanut sen poikittain polvieni päälle ja pidän molempia käsiäni sen
varrella. Minun silmäni seuraavat yhä Uriaa, joka nyt kokonaan on
unhottanut, kuka minä olen ja paljaalla ja pidättämättömällä
ihmetyksellä minua katsoo; mutta minun silmäni pysyvät jääkylminä, ja
niinkuin niiden pohjalla olisi kovaa terästä, ja minä leikittelen
keihäällä polvillani, ja nostelen sitä ylös; mutta sen kärki värisee
ilmassa, kun se jää minun käsieni väkeen. Koko ajan olen minä ikäänkuin
itsestäni ulkona, ja minun ajatukseni ottavat minun pidättämättömästi
haltuunsa. Noilla olkapäillä, jotka tuossa lujina ja pyöreinä ovat,
ovat Bathseban kädet levänneet. Silloin minä näen Bathseban itsensä
siinä, hän silittää kädellään tuolta olkapäältä siihen tarttunutta
tomun haiventa. Minun katseeni on hiottu, minä näen selvästi sen
silittävän käden, minä näen joka suonenkin sillä ja kuinka se taipuu
ranteimesta. Bathseba on tuon miehen. Kukaties hän juuri nytkin muistaa
häntä? Mutta uskaltaako hän Bathsebaa ajatella? Hän Bathsebaa minun
edessäni? Minun valtaa villi kiihko: ennen minä tahtoisin, että hänen
henkensä vuotaisi hänestä pois, ennenkuin hän yhdellä ajatuksellakaan
saisi Bathsebaa ajatella. Saako, saako kukaan toinen ihminen Bathsebaa
ajatella kuin minä? Ja omanansa? Ei, ei. Maa vapisee, jos se niin on,
sillä Jumalan kautta, joka on maan ja taivaan voima, ei kukaan ihminen
saa Bathsebaa ajatella muuta kuin minä, jumalani, se olisi ihmisen
pilkka. Ei, minun ajatukseni Bathseban ottaneet ovat, ja elämä on
nyhtäisty sijaltaan, jos minun rakkauteni mahti tyhjäksi lamataan, ja
jos toinen ajatuksensa minun rakkauteni tielle asettaa. Nämä ajatukset
lentävät minun mieleni lävitse, mutta minä hillitsen vielä itseni ja
ojennan oikean käteni, pyyhkäistäkseni suoraksi vaatteeni lievettä,
johon on tullut ryppy, mutta kun minä sitä teen, niin värisee minun
käteni, ja ennenkuin minun käteni vielä on kerjennytkään siihen
ryppyyn, olen minä vetänyt sen takaisin jo. Silloin raukee kaikki
pidätys minussa, vaikka minä ulkonaisesti vielä levollisena istunkin ja
leikittelen keihäällä polvillani. Sillä minun tavottaa hurja himo
murhata tuo mies edessäni, ja minun käteni pusertuvat keihään varren
ympärille, sillä minä tahtoisin nähdä hänen verensä maahan vuotavan,
tuohon rintaansa hän on Bathsebaa rutistanut, siihen minä häntä
lävistäisin. Taas ottaa repivä kuvittelu minun valtaansa. Hyvä; joskus
vieläkin on hän ottava Bathseban syliinsä, omanansa, ei hän tiedä, että
hän syntiä tekee, kun hän Bathseban huulia suutelee. Hyvä; yhdessä he
ovat elävät, tuo mies aina Bathseban rinnalla, jos minä heidän tykönsä
astuisin, niin olisin minä tuon miehen silmissä Bathseballe vieras, kun
he joskus kuolevat, niin heidän hautansakin kaivetaan rinnan, ja
siinäkin he rinnatusten lepäävät. Ajatukset kulkevat minun mieleni
lävitse niinkuin myrskyisät aallot soukan salmen lävitse. Silloin kohoo
keihäs polvelta minun kädessäni, ja minä tunnen, kuinka se heiluu
ilmassa. Samassa seisahtuvat ja kylmenevät minun ajatukseni ja minun
silmäni näkevät Urian kokonansa: minä haen sitä paikkaa, mistä minä
keihääni kärjen hänen rintaansa upottaisin. Kahteen kertaan annan minä
silmäni kulkea häntä ylhäältä ales ja alhaalta ylös taas, ja minä
tunnen suonissani hurjan voiman syöstä keihääni hänen lävitsensä, niin
että minä upottaisin sen hänen rintaansa aina siihen asti, mistä minä
kädelläni varresta pidän, niin että minun käteni tulisi punaiseksi.
Joll'ei minulla olisi asetta, niin luulisin minä voivani kiskaista
hänen paljailla käsilläni ylös paikoiltaan, ja nostaa hänen ja lyödä
hänen ruhjottuna maahan jalkojeni eteen, niin ett'ei hänessä hengen
kipenää liikahtaisi. -- Mutta kun minun ajatukseni ovat tähän tulleet
ja minä jo olen kohottamaisillani kättäni keihään kanssa, niin kokoon
minä itseni niinkuin raudan, ja annan kummankin käteni vaipua
polvilleni ja hellitän keihäästäni, niin että se kierii polviltani ales
maahan. Sitten kutsun minä palvelijani sisälle, ja ilmoitan, että Uria
saa poistua, enkä minä hänen päällensäkään enää katso, kun hän poistuu.
Mutta kun hän on poistunut, niin raukenen minä istuimellani, ja istun,
ja istun kauan. Ja nyt on yökin jo tullut ja yötä pitkälle, ja yhä minä
istun ja tunnen mieleni itsessäni niinkuin revityn vaatteen, jonka
siekaleita tuuli hakkaa. Mutta sitte minä joka hetki taistelen mieleni
kokoon ja jäykistän itseni tuijottamaan suoraan eteeni. Minä tunnen
elämäni edessäni niinkuin painavan vuoren, jonka minun täytyisi
tieltäni nostaa, mutta jonka edessä minä joka jäseneltäni lamattuna
riudun.