Bathseba, sillä minä en tiedä, olenko minä yksin jätetty, voi Bathseba,
ja onko minun elämäni tästä lähtien oleva niinkuin kova ja pimeä korpi,
jonka pimennossa ei ruohonkorsikaan viherjöitse. Vai oletko sinä läsnä
minua vielä ja aina, ja onko minun rintani ympärille kääritty ikäänkuin
lämmin ja villainen vaippa, niin että kun se rinnan peittää, niin olo
on niin lämmin ja painava, eikä sitä tiedä onko se tunne suloinen, joka
silloin mielessä hengähtelee, vai onko se tunne rasittava, sillä sen
alla sulkee silmänsä niinkuin hekumassa, mutta sen lähestymistä vapisee
sentään, ja sen edessä tuntee itsensä niin heikoksi, että ennenkuin sen
päällensä oltaisi, niin ennen polvillensa vaipuisi, ja rukoilisi että
se otettaisiin pois päältä. Kärsinkö minä vai vaellanko minä sakeassa
onnessa?
Voi Bathseba, silla minä en tiedä, mitä se on! Sillä kun minä yksin
olen, niin minussa heruu tunto, ikäänkuin sinun rakkautesi punainen
vaate minun ympärilleni kääritty olisi, ja lämpimässä näen minä sinun
edessäni niinkuin sinä olet, ja sinun olosi on selvä rakkauden lekotus
minun silmissäni, ja sinun huuliltasi juoksee selvä rakkauden hunaja ja
minä imen sitä huulillani ja juon sitä, mutta kun minä sitte avaan
silmäni, niin sinä olet poissa, ja sinun suloinen läsnäolosi on
hävinnyt, ja kammottava tyhjyys tuijottaa minua vastapäätä.
Voi Bathseba, sillä sinun rakkautesi lämmin kuva versoo minussa, ja
minä jätän itseni siihen ajatukseen, että minä sinua rakastan, ja että
minä rakkaudessani olen sydämeni lämpimän löytänyt, mutta kun minä niin
ajattelen, niin tunnen minä sinä hetkenä sen kamalan hädän, että sinä
olet poissa minulta, ja että sinä olet aina poissa minulta. Voi, sillä
minun oloni on selvä yksinäisyyden kammo, ja minun sydämeni pohjalla
heruu kärsimyksen lähde, voi, mihin minä ajatuksiltani itseni kätkisin,
sillä ne tulevat ja taittavat minun alleen. Oh, Bathseba, Bathseba,
minä rakastan, rakastan, ja aina minä itseni rakkauteni valtaan jätän,
ja sitte sinä olet aina poissa minulta.