Bathseba, kuule, mutta onko minun elämäni sitte semmoinen hätä, kuin
miksi minä sen tunnen? Sillä minä olen ikäänkuin itsestäni syösty, enkä
minä ole uskaltanut jäädä sinua ajattelemaan aina siitä asti, kun sinä
silloin menit pois ja minun yksin jätit. Siitä asti on minun mielessäni
ollut ikäänkuin tyhjä paikka, jota minä ajatuksillani olen karttanut.
Ja joka kerta kun minun on täytynyt yksin jäädä, enkä minä ajatusteni
tieltä ole päässyt pois, niin ovat minun ajatukseni olleet niinkuin
paljas kalman tunto, ja minun silmieni edessä on seisonut avonainen
hauta ja minä olen oloni eteen jäykistyneenä jäänyt. Mutta olenko minä
sitten niin yksin jätetty? Minä muistan sinut Bathseba; kun sinä itsesi
kovaksi minun edessäni teit, niin sinun silmäsi sulivat sentään, kun
sinä minua katsoit, ja vaikka sinä pois läksit, niin oli sentään, kuin
sinä itsessäsi olisit kokonasi minua lähellä ja minuun jäänyt. Oletko
sinä siis poissa minulta, ja täytyykö minun vaipua?