Veri humisee minun suonissani, ja minä olen niin, ett'en minä vieläkään
ole rauhottunut, vaikka minä jo kauan olen istunut huoneessani, ja
koettanut tyventyä.
Sillä minä näin hänen, Bathseban. Se oli ulkona, kadulla, juuri äsken.
Minä olin ollut ulkona kävelemässä, mutta olin kääntynyt takaisin jo,
ja palasin kotiin päin. Oli ehtoopuoli, aurinko oli alhaalla ja pitkät
vilvakkaat varjot leikkasivat katua viistoon. Minä olin astunut
alkumatkan ripeästi, ja siitä oli veri noussut liikkeelle minussa, niin
että minä tunsin poskeni raittiiksi ja silmäini alustat vilkastuneiksi.
Nyt minä kävelin hiljemmin ja annoin päällysvaatteeni lepatella
avoimena rinnallani ja kaulallani, ja katselin huolettomasti
ympärilleni. Silloin Bathseba minun silmieni alle ilmestyi. Hän tuli
toiselta puolelta katua viistoon minua kohden. Hänellä oli valkoinen
huivi heitettynä olan ylitse, ja hänen paljaat hiuksensa kellersivät
auringossa. Ensin kun minä odottamatta näin hänen, tunsin minä heikon
tuskan värähtävän rinnassani, mutta se meni ohitse kohta, ja kun minä
nyt tunsin hänen kohdeni tulevan, niin minä melkein seisahdin, ja
tuskin minä olisin voinut saada itseäni rientämään hänen ohitsensa,
vaikka olisi tullut minun mieleenikin tehdä niin. Hän astui kepeästi ja
hän näytti kiirehtivän, ikäänkuin hän olisi pikimmältään vaan jättänyt
kodon ja juossut kaupungilla ja nyt rientäisi palaamaan. Juuri kun hän
oli minun edessäni, jonkun askelen minusta, ja hänen piti astua
käytävälle, nosti hän silmänsä maasta, ja meidän silmämme lepäsivät
pari silmänräpäystä toisissaan. Minä seisahduin kokonani. Hän ei ensin
näyttänyt muistavan minua, hän oli toisella jalallaan astunut
käytävälle, ja aikoi astua minun ohitseni. Mutta sitte hän näkyi
palaavan itseensä, ja ennenkuin hän vielä oli toisella jalallaan
ennättänyt astumaan käytävälle, katsahti hän toisen kerran minuun, ja
hänen astumisensa viivähti. Silmänräpäyksen hän näkyi huojuvan, kunnes
hänen mielessään selkeytyi, ja yht'äkkiä nousi hänen vasen kätensä
hänen rinnalleen, hän seisahtui kokonaan ja palasi nojaamaan sille
jalalleen, joka vielä oli kadulla. Hänen silmänsä jäivät katsomaan
minua suoraan silmään, ne katsoivat totisesti ja säikähtäneesti ja
niin, ikäänkuin hän ei voisi pidättää itseänsä vielä yhden
silmänräpäyksen katsomasta minua. Mutta kun minä sain molemmat käteni
nousemaan häntä kohden, niin näin minä, kuinka hän vavahti, ja
ennenkuin minä vielä olin voinut askelta tehdä häntä kohden, oli hän
koonnut hameensa liepeet, nopeasti noussut käytävälle, ja mennyt minun
ohitseni, niin ett'en minä nähnyt hänestä muuta kuin sen, kun hän
hätäisesti ja eteenpäin kumartuneena katosi minun silmistäni kadun
kulman taa.