Ja kepeä oli Ruthin jalka ja lämmin hänen poskensa, koska hän Boaksen
tykö hiipi, kun hän nukkui. Sillä niin se oli tullut hänen mieleensä,
että hän hänen tykönsä hiipisi, ja hän oli taputtanut käsiään yhteen,
kun se ensin hänen mieleensä tuli, sillä hän ajatteli, ett'ei Boas
häntä ollenkaan odottaisi, ja että olisi hauska katsoa, kummoisiksi
Boaksen silmät tulisivat, kun hän yht'äkkiä hänen eteensä ilmestyisi.
Sillä se Boas oli niin kaunis ja iloinen poika, ja kohta kun hän sen
näki, teki hänen mielensä kujeilla sen kanssa, sillä se katseli sitte
niin leikkevästi ja myhässäsuin päälle, vaikk'ei se tollus itse mitään
osannut. Ja hän hiipi hiljaa, varpasillaan, näin, ett'ei kukaan vaan
kuulisi ja hän tahtoi vieläkin ruveta taputtamaan käsiään yhteen, kun
hän ajatteli, ett'ei se Boas yhtään häntä odottaisi ja että hän juuri
kohta olisi hänen tykönänsä. Mutta sitte käski hän itsensä pysymään
hiljaa, hyvin hiljaa, vaikka väkistenkin tahtoi nauruttaa, ja hän pisti
sormensa huulilleen, että ne vaan vaiti pysyisivät. Sitte kun hänen
niin hiljaa täytyi kulkea, rupesi hän tuntemaan, että hänen sydäntänsä
hiukan tykytti. Mutta hän unhotti sen, sillä koko päivä oli ollut niin
iloinen, ja hänen suunsa meni hymyyn taas, kun hän sitä kaikkea
muisteli. Sillä aamusti kohta oli hän niin iloinen ollut, ja kun hän
sitte oli Boaksen pellon ohitse tullut ja sen aidan ylitse kori
kainalossa kiivennyt, niin oli vielä ihan kuin hänen korvissaan olisi
soinut kahisevien olkien helke, ja sirppien suihke, ja hän tunsi
niinkuin keltaiset oljet nytkin pehmeästi hänen paljaiden jalkojensa
alla taipuilisivat. Oh, hän oli aivan päivänpaiste, sillä pellolla
siellä oli hän nähnyt Boaksen, ja hän oli kohta jättänyt korinsa, johon
hän oli tähkäpäitä noukkimaan tullut ja laskenut sen pyörtäneelle
ruohojen keskelle ja mennyt Boaksen tykö ja ottanut häntä kädestä, ja
katsonut häntä suoraan silmiin, kun hän sanoi hänelle: katso, sinä olet
kaunis, ja sinä olet kauniimpi kuin kaikki toiset nuoret miehet, ja
minä tahdon sinun jäljissäsi sitoa, kun sinä edellä niität. Ei se Boas
siihen ollut muuta osannut, kuin ensin jäänyt leveästi ja iloistuneesti
häntä silmiin katsomaan; eikä häntä itseänsäkään ollut muuta kuin
hiukan naurattanut, kun hän sen Boaksen siinä niin neuvottomana näki,
vaikka hän selvästi huomasi, että se jotain olisi vastata tahtonut,
saamatta sentään mitään huuliltaan, mutta sitte hän oli salannut
vallattomuutensa ja kumartunut alas ja ruvennut sitomaan niin että
Boaksenkin kappaleen aikaa vielä seisottuaan ja häntä katsottuaan oli
täytynyt niittämään ruveta. Ja sitte oli Boas niittänyt ja hän oli
sitonut. Hänen sydämensä oli ollut paljas ilo, kun Boas ne oljet
olkansa taakse heitti, ja hän ne jalallisiksi sai koota; ja hän oli
hymyillyt, kun Boaksen oljet hänen käsiensä alla kellersivät ja
kahisivat. Kun sitte oli tullut uusi sarka, ja eteen oli tullut syvä
oja, niin oli hän noussut pystyyn ja mennyt Boaksen tykö ja hänen
silmissään oli palanut vallattomuus, kun hän oli sanonut Boakselle: nyt
en minä tahdokkaan itse mennä ojan ylitse, vaan sinä saat nostaa minun
ylitse, Boas. Mutta kun Boas sitte oli tavottanut häntä tehdäkseen
niin, oli hän jo hypähtänyt ojan ylitse ja nauranut sen toiselta
puolelta Boakselle, kun se siihen oli tolmistuneena jäänyt seisomaan.
Mutta silloin oli Boaskin hypännyt ojan ylitse ja hänen oli täytynyt
ruveta sen edellä juoksemaan, kun se koetti häntä kiinni. Hyvä Jumala,
kuinka hän oli juossut ja nauranut, ja kuinka hän oli ollut
hengästyksissään, kun se Boas hänen viimein oli kiinni saanut. Vasta
puolisarassa se oli ollut, hän oli kuullut, kuinka oljet rupesivat
kahisemaan hänen takanaan, siinä samassa oli Boas kasvot punottavina ja
nauravina tullut hänen rinnalleen, ja ennenkuin hän oli kerjennyt
seisahtamaan ja antamaan sen juosta ohitsensa ja nauranut sille, oli se
siepannut häntä uumilta ja nostanut käsivarsilleen. Kuinka sen
käsivarsi oli ollut väkevä ja turvallinen, kun se hänen ympärillään oli
levännyt, hän oli istunut siinä vaan ja pyyhkinyt hiuksia silmiltään ja
hänen rintansa oli tykyttänyt, sillä hän oli juossut vahvasti. Ja kun
Ruth sitä muisteli, niin hän ihmetteli, miks'ei hän ollut antanut
Boaksen suudella itseään suulle, silloin kun hän oli laskenut hänen
sylistään alas, sillä niin oli Boas koettanut tehdä, ja niin oli hän
itsekin halajoinnut hänen tekevän, kun hän siinä hänen sylissään oli
ollut ja hänen levollisesti hengittävää rintaansa vastaan oli nojannut.
-- Ruthin suu oli naurussa, kun hän sitä kaikkea muisteli, mutta koko
ajan astui hän hyvin varovasti ja joka askelella viivähtäen
kuunnellakseen, jos kukaan kuulisi häntä. Tuntui niin hupaiselta, kun
hän ajatteli, että hän kohta saisi nähdä Boaksen taas, ja että hän
olisi aivan yhtä lähellä häntä kuin pellollakin. Mahtoiko hän nukkua?
Oh, se nukkuu, se tollo, eikä yhtään kipenää tiedä minua odottaa! Tai
jos se on valveilla, ja ajattelee minua? Ei, nukkuu se, nukkuu
varmasti. Sillä on niin verevät posket, vallan purtavat, kun ne siinä
vaalevan untuvansa alla ovat, kun hän ne tyynylle laskee ja silmänsä
sulkee, nukkuu hän kohta. Ja hän mietti, mitenkä hän hänelle tekisi,
panisiko hän kätensä hänen silmilleen ja sitte vasta herättäisi hänen,
ja käskisi arvata, kuka hän on, vai menisikö hän hänen tykönsä vaan ja
katsoisi häntä pienen aikaa, kun hän nukkuu, ja juoksisi pois sitte ja
huutaisi vasta oven raosta häntä nimeltä ja lähtisi juoksemaan sitte ja
nauraisi täyttä kurkkua. Oh, mutta tuossa hän jo onkin! Hän säikähti,
sillä siinä hänen edessään Boas nukkui, sillä oli kaula paljaana, ja
toinen käsi pään alla, hiukset epäjärjestyksessä tyynyllä, hän ajatteli
juosta pois, mutta hän jäi seisomaan, ja hänen sydämensä sykähteli. Ja
kun hän siinä katsoi, kuinka versovina Boaksen nuoret posket lepäsivät
siinä tyynyllä, ja näki kuinka löysänä hänen valkoinen paitansa hipaisi
hänen lämmintä kaulaansa, niin heräsi hänessä tunto, niinkuin hänen
olisi hyvä olla, kun hän saisi häntä lähelle itsensä hiipiä, ja hän
tunsi poskensa punastuvan, kun hän ajatteli, että hän kätkisi ne
Boaksen rintaa vastaan, kun se siinä hänen silmiensä edessä tyynesti
nousi ja laski valkoisen paitansa alla. Silloin hänen mielensä tuli
yht'äkkiä niinkuin paljas ilo, ja hän otti kädellään Boaksen vaatteen
liepeestä, sillä sinne hän tahtoi mennä, ja hänen olisi ikävä olla,
joll'ei hän Boasta liki pääsisi. Ja ennenkun hän ajatteli mitään, oli
hän nostanut sitä vaatteen lievettä ja pujahtanut sen alle, hänen
kätensä hiipivät Boaksen lämpimälle kaulalle, ja hän itse veti itsensä
Boasta lähelle. Silloin vasta Boas heräsi ja avoi silmänsä, mutta
ennenkuin hän yhtään sanaa suustaan sai, olivat Ruthin huulet hakeneet
hänen huulensa, eikä hän enää koettanutkaan mitään sanoa, vaan sulki
silmänsä taas ja hänenkin kätensä hiipivät Ruthin ympärille, niin että
heidän rintansa sukelsivat toisiansa vastaan ja että heidän huulensa
jäivät toisiinsa liittyneiksi. -- Mutta kun aamu valkeni, niin
nukkuivat Ruth ja Boas sylitysten, ja heidän hengityksensä nousi ja
laski yhtä haavaa.