Se aikoi jo talveksi. Ja näin aikaisin!
Syysroudat pureutuivat jo maakamaraan lujasti kiinni. Kellastuneita
lehtiä riippui kyllä vielä puissa joissakin paikoin, mutta enimmältä
osalta olivat puut jo paljasvarpuisia. Ilma kalseutui kuivaksi
talvi-ilmaksi. Räntäiset hyysateet olivat lakanneet, ja niitä olivat
seuranneet jo härmälumet, jotka usein peittivät jo maat valkealla
vitivaipallansa.
Ollin lähtiessä ei Mari ollut tavallista huonompi, jos ei
terveempikään, mutta nyt oli alkanut tauti paheta. Jalat turposivat ja
pöhötys nousi jo pohkeista yläpuolelle polvea. Pari päivää sitten oli
se kaatanut hänet jo aivan vuoteen omaksi, ja jokainen hetki tuntui jo
olevan viimeisen edelläkävijä.
"Kunpa vaan Olli ehtisi tulla, ennenkuin tästä Herra korjaa!" huolehti
hän jo Roihan leskelle, Maijalle, joka häntä Ollin poissa ollessa
hoiteli ja avitteli.
Mutta Olli viipyi. Matka oli pitempi kuin tiettiinkään silloin kun hän
kotoa taipaleelle lähti.
* * * * *
Seuraava päivä oli edellistä kylmempi ja ilma talvisemman värinen.
Taivaalla ajelehti lumipitoisia pilviä, mutta ohkaisia ne vielä olivat,
vaaleita ja lumiköyhiä. Olipahan vain kuin olisi taivassinen ja maan
välillä ajelehtinut jotain haikua. Auringottomassa ilmassa näyttivät
paljasvarpuiset lehtipuut kovin alastomilta, köyhiltä, ja missä
sekametsää oli, siellä nyt kuusen tumma viheriä pääsi täyteen, muhkeaan
voimaansa, kun se rikkaana viheriöi siinä lehtensä menettäneiden
keskellä, ikäänkuin tajuten, että puiden maailmassa on alkanut sen
aika: havuaika, se aika, jolloin kuusi ja mänty yksin alastonta
talvikolkkoutta lieventävät.
Manu Juuppakin oli nyt sattunut mökkiin poikkeamaan, ja sairasvuoteen
vierellä tarttui puhelu aina väkisinkin siihen asiaan, joka nyt jo
tuntui kaikki kaikessa olevan.
"Se tulee kun on tullakseen, kuolema. Ei siinä mukisemista eikä
suremista ole", päätteli se, kun puhe oli siihen kiintynyt. "Se on
kullakin aikansa, niin että kun se tulee, niin sano vain että: niks!"
"Ka..."
Mari aikoi hänelle siten alkaen jotain sanoa, mutta pysähtyi kuin
miettimään. Raukea katse hapuili jotain pistettä ja saatuansa sanat
valmiiksi lopetti hän:
"Joudammekinpa me vanhat jo täältä pois... Emme me enää kuitenkaan
tähän aikaan sovi..."
Syntyi äänettömyys. Vaivalloisesti kohentautui Mari kovalla vuoteella,
paremmin kylkeänsä sijoitellen, ja lisäsi kuin yksin nuristen:
"Taidammekin olla me jo viimeisiä niitä entisen ajan ihmisiä... Nyt kun
nää kaikki näkyvät jo toiseksi muuttuvan..."
Hyvän tovin mietiksi Manu Juuppakin sitä vakavana, sauvallaan lattiaa
hiljaa koluten. Mutta mitäpä siitä. Oitis hän taas sai tapansa ja
mielensä ja ikäänkuin selittääkseen, että niin sen pitääkin olla,
tenäsi:
"Mutta yksi se on niistäkin uusista taas... Eeee", käänsi hän siinä
äkkiä viisaudeksi ja vahvisti toistaen:
"Yksi se niistäkin uusista on kerran taas se viimeinen niistä
vanhoista, niin jotta, ann' pyöriä vaan!... Ann' pyöriä vaan
vanhurskauden rattaan, niin niin siinä menevät uudet vanhoiksi, kun
vuoro tulee, että naks!"
Vanha kissa siinä heräsi pankolla, köyristäytyi aivan luokiksi ja häntä
pörhöllä haukotteli pitkän, haikeaakin haikeamman naukaisunsa.
* * * * *
Tänä aamuna oli satanut ensimäiset varsinaiset hienoiset talvilumet.
Talvikylmä pureutui jo puunrunkoihin niiden sydäntä myöten. Aurinko
paistoi, mutta se oli haalentunut vaaleaksi, kylmäväriseksi. Se
vaelteli ikäänkuin joutilaana taivaan kaltevuudella, sen alareunoja
myöten kierrellen. Kaikki varustautui levolle menemään. Karhut
nukkuivat jo pesissänsä. Hedelmää kantanut maa lepäsi ensi lumen alla
kuin kantanut ja tehtävänsä suorittanut ja rauhaan päässyt äiti. Ja
kaiken yllä lepäsi puhdas, talvikuulas ilma.
Marin tauti oli pahennut äärimmillensä. Pöhötys alkoi jaloista nousta
vatsaan, ja turpuneet jalat olivat jo turrat. Ei hän niitä itse voinut
enää liikuttaa, ei jaksanut omin voimin sijaltansa siirtyä.
"Eikö sitä Ollia ikään kuulu?" kyseli hän Maijalta huolissansa lisäten:
"Taitaa tässä nyt loppu viimeinkin lähetä..."
Ja siinä ajatellessa alkoi mieli painua ja eletty hiljaa kirkastua.
Miestänsä kaivaten muisteli hän:
"On tässä yhdessä saatu elää ja kokea sekä kesät että talvet... Niin
jotta kunpa Herra soisi hänelle toki jäähyväiset sanoa!"
Maija pyyhki huivin kulmalla silmiänsä, kääntyi selin, itkeä tihitti
hiljaa ja päin käännyttyänsä puheli:
"Kyllä se Hän on armollinen... Niin jotta lähettää se vielä Ollinkin
aikanansa tähän."
Russakat tuijottivat hiljaa seinänraosta. Marin katse kiintyi nyt
johonkin, ja hän näytti jotain hämärää ajattelevan.
"Ja sekin Silja-rukka! Miten hän siellä maailmalla hänkin jaksanee..."
Ken sen tiesi. Hetken mietittyänsä hän lisäsi:
"Kun tulisi aikanaan, niin toisi toki sanan hänestäkin... Sillä
lapsiahan ne ovat vanhemmille köyhänkin lapset."
Ääni aleni tuskin kuultavaksi. Ei hän jaksanut paljoa puhua, ja
puolisammuneessa silmässä kiilsi kuin jotain kosteaa.
Kyyneltäkö? Ei aivan ja kuitenkin. Liika kuivat ne silmät jo olivat,
että kyynel olisi voinut niistä herahtaa enää.
* * * * *
Oli jo ilta-aika. Voimattomuuttansa oli hän nukahtanut hetken kestävään
horros-uneen. Kuihtunut rinta tuskin liikkui enää hengityksestä.
Kuivuneen nahan alla tuskin jaksoi suoni enää sykähtää, ja kurttuiselta
poskelta oli paennut viimeinenkin elonilme. Syvälle painuneet silmät
vain tuijottivat elottomina, hämärinä, tylsistyneinä ja kaikkeen tyyten
väsyneinä.
"Eikö sitä Ollia ikään?" havahtui hän äkkiä ja oudosteli. Maija koki
häntä rauhoitella ja valaa toivoa häneen:
"Ei tässä nyt vielä mitä hätää olekaan... Se voi vielä mennä ohi koko
tämä tauti", tapaili hän siinä.
Mutta aivan illansuussa sairas hieman virkistyi. Taas hän kaipasi
miestänsä ja taas hän muisteli elämäänsä.
"Kun ihmiset tietäisivät mitä kaikkea sitä on saanut tässä yhdessä
Ollin kanssa kokea ja kestää... Eikä sittekään ole jaksanut lapsiakaan
kohtaan täyttää mitä vanhemmalta olisi vaadittu..."
Ja moni raskas kohta kirkastui taas kuin heikko, surullinen iltarusko.
"Tääkin vanhin poika, Kusti, kun syntyi", muisteli hän.
Se oli surullista. Hän jatkoi:
"Ei ollut Olli kotona... työnhaussa oli... ja talvipakkasilla, kun ei
ollut mitään syötävää, niin ehtyi rinta, jotta piti sitä syöttää
vedellä, johon vain tipan sai enää rinnasta maitoa sekaan..."
Voi Herra Jumala!
"Tottapa se senvuoksi hän jo silloin sai vian elämäänsä, niin jotta ei
ole jaksanut maailmassa lujana seisoa ja pystyssä pysyä", jatkoi hän
arveluansa.
Silmissä sumeni taas. Hän mietti ja lisäsi poikansa puolesta:
"Niin jotta ei sitä pitäisi ihmisien häntäkään kivellä heittää, vaikka
hän onkin horjahtanut..."
Uusi vaikeneminen. Uusi miete.
"Niin jotta kunpa Luoja vaan hänenkin puolestansa antaisi minulle
anteeksi kaiken..."
Ääni väsyi ja raukesi. Vettyneitä silmiänsä kuivaellen huokaili Maija:
"Ohhoi! Voi meitä köyhiä ja meitä avuttomia! Ohhoi!"
Länsitaivaan väreistä alkoi jo irroittua hienoinen iltarusko.
Päivänvalo tiivistäytyi jo hämäräksi.
"Hyvä-isä! Iltako se jo, eikä ikään Ollia!" hätäytyi sairas.
Hengityskin kävi kuin hätäiseksi, ja silmissä kuvastui väsynyt huoli.
"Eikö nyt Herra suo jäähyväisiäkään hänelle!..."
Voimat raukesivat. Sydän löi viime lyöntejänsä. Hän tajusi sen.
"Kuule, Maija!" hätäytyi hän ja katsoi silmiin anovasti kuin avuton:
"Sano nyt sinä toki hänelle, kun tulee, jäähyväiset ja pyydä, jotta
antakoon kaikki anteeksi..."
Maija kohenteli häntä hellästi kuin lasta ja puheli kuin lapselle.
"Tottapahan sitte taivaassa vielä tavataan!" jatkoi huolestunut
lähtijä.
Voimat loppuivat. Katse hämärtyi. Hetkeksi hän vaipui kuin
tajuttomaksi.
Silloin puhkesi iltarusko kauneimmillensa. Se näkyi mökin pienen
akkunan läpi niin ihanana, hienona, rauhallisena.
"Maija!" kohottautui sairas hieman kuin olisi havahtunut ja oudostunut
ja kysyi:
"Taivasko se noin kauniina ja ihanana?..."
Taivas, Taivas.
Hän vaipui hiljaa iki-uneen. Irtautunut henki haipui hiljaa taivaan
ihaniin, rauhallisiin väreihin, ja alkoi yö. Jälelle jäi ainoastaan
hänen mykkä kohtalonsa, joka sanattomana kuin alati vaikeneva tuomari
eloon jääneiden silmiin katsoi.