Silja oli juur'ikään päässyt vankilasta. Ei se ollut mikään erityinen
rikos, josta hän oli muutamia viikkoja istunut. Se oli vain tavallisia
katutyttöjen pieniä erehdyksiä; siveellisyyspoliisia hän oli
vihapäissänsä herjannut ja siitä joutunut kiinni.
Nyt hän taas varustautui lähtöön. Puolenpäivän aikaan oli vankilasta
tullut ja pukeutui nyt kiireesti iltaa varten. Entisiä rahoja ei
ollutkaan, ja emäntä tietysti tahtoo huonevuokran etukäteen. Hän
puuhaili ja valitsi siinä hamejoukosta sopivaa. Kepeitä ne kaikki
olivat ja...
"Panisit nyt sen Senniltä ostetun!" kehotteli emäntä.
Mutta ei hän siitä nyt huolinut, se oli se pitkä hame.
"Ne herrat nyt eniten lyhythameisia... Luulevat niitä ensikertalaisiksi
ja nuoriksi tytöiksi", selitteli hän emännälle. Kohta hän olikin
puettu, posket maalatut. Hän oli aika sievä.
"Ilmankos ne herrat sinua aina kehuvatkin... Toisille tytöillekin
kuuluu Forsmanninkin herra kehuneen", mielisteli emäntä. Se miellytti
Siljaa.
"Kenelle?" tiedusti hän kuin ohimennen muka, kähertäen samalla peilin
edessä tukkaansa. Miten kepeältä tuntuikin nyt mieli ja olo, juur'ikään
kun vankeudesta vapauteen päässyt oli.
"Iinekselle kuuluvat kehuneen... ja Hoikan Eevalle ja..." vastaili
emäntä. Tukka käherryssaksissa kiinni notkautteli silloin Silja
askeleita, pidellen oikealla kädellä käherryssaksia, joihin tukka oli
kähertymään kiedottu, heilautti helmaa kuin varietee-tyttö ja oli
iloinen.
"Ma, päälläni valkeat vaatteet
ja sormukset sormessa mun",
laulahti hän siinä iloisena notkistellessansa.
Tyttö-poloinen! Voi kepeä tyttö-haituva sinua!
* * * * *
Palvelustyttö tuli nyt siihen kepeän elämän iloon:
"Siellä on eräs vanha ukko, joka kyselee", ilmoitti se turskeana.
"Minuako!"
Hän aivan oudostuen jo alkoi hätäillä:
"Jos se on niitä paholaisen vahtimestareja, jotka tahtovat syyniin,
niin sano jotta... Tai ai!" hoksasi hän äkkiä ja kiirehti:
"Jos se onkin se pyykki-Kaisan ukko sitä pyykkivelkaa, niin sano jotta
ei ole vielä päässyt linnasta... ja jotta kyllä minä sitte itse
tulen... No!"
Mutta kohta työntyi vieras huoneeseen:
"Herra-isä!... Isä!" pääsi Siljalta. Ja häntä alkoi vapisuttaa:
"Mikä ihme teidät nyt tänne!" hoki hän siinä kuumetessansa, puuhaili ja
touhusi peitellen yhtä ja toista.
"Ka sitä oli vähä asiaakin", sai jo Olli virketuksi. Ei hän siinä
jaksanut huomata mitään outoa ja erikoista Siljan oloissa. Toistahan se
tietysti oli kaupungissa kuin siellä maalla, eikä hän edes
tarkannutkaan mitään. Tapansa mukaan tuijotteli taas kumarassa
istuksien alas lattiapalkkiin.
"Hyvä-isä kuitenkin!" toisteli Silja ja alkoi aivan huomaamattansa
tulla hysteeriseksi, hermostuneeksi ja kuumeiseksi.
"Ja kuka teidät tänne neuvoikin?" hätäili hän siinä jo.
"Ka siellä poliisikamarissahan ne..."
"Häh?"
Aivan hän lensi punaiseksi. Jokohan ne sanoivat siellä!
"Nuokin vaatteet, paholaiset!" suututteli hän tuskastuneena ja viskoi
huonekaluilla vetelehtiviä hameitansa kasaan. Posket olivat kuumat.
Jotain oven raosta keittiöön emännälle kuiskattuansa meni hän taas
siihen poliisikamari-asiaan, udellen hermostuneesti:
"Niin jotta mitä, isä?... Jotta mitä ne siellä poliisikamarissa
sanoivat?"
Eivät ne toki olleet mitään puhuneet. Olivat vain antaneet osotteen ja
neuvoneet missäpäin semmoinen katu on. Hän alkoi rauhoittua ja hieman
jäähtyä.
"Herran-kiitos että ei toki tiedä!"
* * * * *
Isä oli omalla vaivalloisella tavallansa saanut jo hänelle kerrotuksi
äidin sairaudesta, Kustista, Annastakin ja yhdestä ja toisesta muusta,
ja sitä mukaa kuin kertomus edistyi, alkoi hän taas hermostua ja
kuumeta. Varsinkin äidin sairaus koski, mutta myös Annan köyhä ja
raskas kohtalo.
"Voi hyvä-isä senkin äidin päiviä!" huokaili hän hysteerisenä ja oli
kuin neuloilla.
"Ja sitte kun meillä on siinä sekin muu paha asia, niin lähdin että jos
sinä", yritteli jo isä mennä asiaan, mutta ei vielä jaksanut, kun
tuntui niin vaikealta.
"Niin jotta mikä, isä?... Mikä paha asia?" kiihtyi ja hermostui Silja.
"Ka se..."
Ei siitä tahtonut sen parempaa tulla. Ihan se vaivasi ja piinasi jo
Siljaa, se hitaus ja pelko, mikä se paha asia nyt oli. Vihdoinkin alkoi
se toki selvetä.
"Ne kun siitä mökiltä ajelevat pois", sai jo isä asian käsiinsä, ja
vähä-vähältä selvisi nyt koko asia. Olo kävi yhä tukalammaksi.
"Siunatkoon sitä elämää sielläkin!... Mihin siitä nyt enää vanhoilla
päivillänne tekään!" hätäili Silja.
Oltiin vaitikin välillä. Isääkin aivan hiosti.
"Niin arvelimme, jotta jos sinulla olisi ollut lainata", sai hän
vihdoinkin sanotuksi varsinaisen asiansa.
* * * * *
Se loppu oli sitten entistä vaikeampaa. Kaikki Siljan ajatukset menivät
sekaisin, ja ikäänkuin pyörrytti ja huumasi, kun hän koki siinä
pysytellä ja peitellä, ja isän pyyntö ja hätä tuli kaiken lisäksi.
Silmissä pyöri, ja hän kuuli kuin jotain huminaa, joka huumasi ja veti.
"Ja silkkinen mulla on sukka,
yöpaitani hieno se on!"
unohti hän jo siinä kuumeessa itsensä ja rimpsautti laulun mukana kuin
tanssijatar.
Mutta siihen hän havahtui kuin pahasta unesta heräten. Korvissa soi,
poskia kuumensi, hän viskautui vuoteeseen mahallensa ja puhkesi
raivoisaan, hysteeriseen itkuun. Ruumis vain vavahteli sen kourissa, ja
joskus pääsi hätäytynyt parahdus.
"Silja-raukka!... Mikä sille nyt tuli!" hätäytyi isä ja ryhtyi
tyynnyttelemään emännän kanssa, joka taitavilla puheilla peitti taas
apua etsivältä isältä kaiken sen, mitä siinä tuskallisinta ja raskainta
oli.
Selvisi hän toki ja alkoi hiljaa rauhoittua. Kivistelevää sydänalaansa
painellen nousi hän sänkyyn istualleen, tuijotti eteensä silmät
lasittuneina, kasvot kuumeisina, ja vaikeroi kuin itsekseen:
"Voi Herra Jumala tätä elämää, kun tämä..."
Hysteeriset nikahdukset keskeyttivät puheen. Vain vaivoin sai hän
niiden lomassa kylmää vettä anoen äännetyksi emännälle katkonaisen:
"Vettä... ve... vettä!"
* * * * *
Oli jo ilta. Hän oli vironnut. Isänsä hän oli lähettänyt yömajaan yöksi
ja käskenyt tulla aamulla ennen junan lähtöä. Siksi koettaa hän saada
vaikka jostain lainatuksi ja antaa minkä voi. Itse hän lähti kadulle
ansaitsemaan. Emäntä oli ehdottanut, että lähettäisi sanan sille ja
sille nuorelle herralle, ne kun olivat jo käyneet linnassaoloaikana
kyselemässäkin, mutta ei hän tahtonut.
"Ei niiltä naimattomilta paljon mitään ansaitse... kun niillä ei ole
itselläänkään... Naineilta sitä tienaa minkä tienaa!" arveli hän vain
siihen ja lähti kadulle.
Siellä kulki hän likelle puoliyötä. Olihan siellä yksi ja toinen jo
tarttunut, mutta jotkut hän tunsi jo vanhasta ja tiesi, että ne antavat
vähän. Oli joku uusikin jo puhutellut, mutta sekin tarjosi ainoastaan
kymmentä markkaa, ja paljonko sillä kostuisi isän asia.
Puoliyön aika jo lähestyi. Pääkaupungin yllä lepäsi merisumu aivan
liikkumattomana. Lyhtyvalot säteilivät sen läpi harmaina, ja sumussa
liikuskelevat harvat ihmiset näyttivät etäältä katsoen haamuilta, jotka
hiiviskellen etsivät jotain öistä, jotain, ties Herra mitä.
Ja siinä puoliyön korvilla tapasi hän vihdoinkin erään tutun,
vanhahkon, lihavan herran, jota katutyttöjen kesken sanottiin
Sika-Mikoksi. Se oli senaatin virkamies, varakas, ei sietänyt vaimoansa
ja maksoi hyvästi tytöille, eikä säästänyt juomia.
Sen kanssa istui hän nyt jo huoneessansa, ryypiksi ja piti sitä hyvällä
tuulella. Sen ruskea, lihainen naama, josta alahuuli lerpatti pitkällä,
näytti aivan eläimelliseltä.
"Silja!" kaivoi se leikillä kainalokuoppaa ja yritti siepata syliinsä,
mutta tyttö kimpsahti pakoon ja alkoi ilkamoida.
"Si-ilja!... Tulehan ja rakasta setää!" lähenteli se, mutta tyttö vain
ilakoiden loittoni.
"Juo maljani, armaani! Sulle
öin suoneni hellästi lyö",
lauloi hän siinä edessä tanssiaskelin loitoten.
"Si-iilja!"
Se sieppasi hänet kiinni ja aikoi suudella. Kun hän vastusteli, aikoi
se väkisin. Hän kiukustui.
"Piru!"
"No, Silja!" suostutteli se leikiksi pannen ja aikoi väkisin vääntää
syliinsä. Hän raivostui:
"Et saa... Ilman rahaa!"
"No-oo!... Silja!"
Ja se vain väänsi häntä syleilyihinsä. Nyt hän jo riuhtautui irti ja
raivoten uhkaili:
"Paholainen!... Päästä!... Tahi kun tuolla nyrkillä lasken vasten
naamaasi, niin näet siinä... Akallinen mies vielä... Ptyhui!"
* * * * *
Mutta vähitellen he taas sopivat, kun se hyvitteli ja sovitteli ja
näytteli jo rahakukkaroansa, hyvitellen:
"Katsohan, Silja, tätä... Siinä sitä on..."
"No... jos olet kiltti, niin... oletko kiltti?" alkoi silloin jo tyttö
maireasti tinkiä. Lupasihan se olla ja antoi oitis kaksikymmentä.
"No, Silja!" vetäsi se jo hänet polvellensa, ja hän suostuikin
istumaan. Hyvänähän se pitikin, eikä ollut raaka kuten useat muut.
Mitäpä siinä siis. Kaksikymmenmarkkasta kädessään venytellen,
surullisesti siihen katsoen, jatkoi hän kuin lapsi, joka mairitellen
jotakin anoo:
"Niin mutta..."
Hän huokasi siinä ja pysähtyi.
"No mitä?"
"Niin kun... kun minulla on niin paljon menoja... ja vanhaa äitiäkin
pitäisi auttaa ja..." puheli hän kuin surullisesti ja lisäsi äkkiä
iloisemmin:
"Niin annathan sinä nyt oikein paljon... Annathan, setä?"
Ja täysin voimin, kuin rakkauden vallassa, kietoi hän kätensä pöhlön
kaulaan, syleili, suuteli kuumasti, kuin huumataksensa sen, ja tenäsi
nyt iloisesti:
"Oikein... oikein paljon annathan sinä, niin" -- hän suuteli siinä --
"niin sitte" -- taas hän suuteli -- "niin sitte saat vasta ilman tulla
vaikka miten usein... Annathan nyt hyvin paljon?"
Antoikin se hänelle puolen sataa. Oli jo aamuyö. Päihtymys oli
karkoittanut kaikki huolet. Alkaen riisuutua rimpautti hän jalkaa, niin
että keveä helma löyhähteli vyötäisen tasalle, ja siinä niin
tanssiessansa hän rallatteli ilotytön kepeää laulua:
"Ja armasta kun minä lemmin,
niin rallala, rallata, laa!"
* * * * *
Helsinki nukkui aamuöisissä kylmissä merisumuissa, ja hänkin oli
nukahtanut väsyneenä, hermostuksen ja kaiken sekaisen painostamana.
Alati soi hänen korvissansa toki joku kova miehen kuorsuu, ja hänen
jäsenensä vavahtelivat tuontuostakin pelosta ja säikähdyksestä. Oudot,
kamalat unet kiitivät vinhaa vauhtia hänen kuumeisissa aivoissansa.
Joskus hän oli tanssivinansa jotain ilotanssia, ja etäältä katsoivat
häneen isä ja äiti surullisina.
Mutta hänen täytyi tanssia. Hän häpesi, alkoi vapista ja pyörtyä ja
tunsi vajoavansa maan alle. Hän huusi kauhusta, mutta kuului vain joku
ilkkuva nauru.
Ja niin loppumattomiin. Kamalaa unta seurasi uusi, sitäkin kamalampi ja
häpeällisempi. Kuin nopeat kulovalkeat kiitivät ne kuumeisissa
aivoissa. Hän vavahteli unessa, oli ihan likomärkänä tuskanhiestä, ja
outo painajainen yhä vain painosti häntä.
Herra! Auta ja sääli niitä onnettomia, jotka niin öitänsä nukkuvat ja
aamulla sinun kylmään maailmaasi heräävät entistä avuttomampina ja
edessä taas uusi ja synkeä yö!
* * * * *
Aamu valkeni yhtä sumuisena ja harmaana kuin eilinenkin päivä oli
ollut. He olivat nukkuneet liika kauan, ja isä tuli, kun he vielä
olivat vuoteessa.
"Hyvä-isä!" kauhisteli Silja, kun tultiin sanomaan, ja hänen silmänsä
aukenivat aivan pyöreiksi.
"Joko se nyt isä!" hätäytyi hän, repi jotain päällensä ja menehtyi
niin, että unohti sängyssä nukkuvan miehen.
"Elkää vaan sitä tänne!... Sanokaa että odottaa... vaikka rappusilla",
touhusi hän hämmentyneenä...
"Näkee vielä tämän häpeän ja... Herra siunaa tätä onnettomuutta!..."
Ja aivan sekaisin riensi hän ulos, iso huivi hartioille ja pään yli
viskattuna, kampaamattomana, pukemattomana, lyhkäinen alushame vain
päällä.
"Että se nyt ei vaan tänne!" se ajatus sekoitti kaikki muut, kun hän
ulos kiirehti ja isänsä sieltä rapussa seisomassa tapasi:
"Hyvä-isä!... Joko te nyt!... Näin varhain!" hapuili hän sanoja.
"Ka..."
"Kun minä kipeänä, niin... Näkihän isä itsekin illalla miten minä
huusin!" koki hän hädissään sotkea ja peitellä asiaa.
"Niin eihän sitä miten jaksanut aikoinaan nousta..."
Hän alkoi taas hermostua ja kuumeta ja sekoittua kuten illalla. Kuin
kuumeessa työnsi hän ne yöllä ansaitsemansa puolisataa isänsä kouraan
ja kehotti häntä menemään, sillä ei hän mistään sen enempää voi saada.
"Ja vaikka sitte myöhemmin tulisitte... Vaikka huomenna... Tai minä
lähetän postissa lisää", kiirehti hän jo aivan rukoillen.
Eikä isäkään jaksanut siinä mitään ajatella, ei käsittää. Jonkun lyhyen
sanan lausuttuansa alkoi se hiljaa poistua. Silja juoksi huoneeseensa,
avasi akkunan ja kurkisti siitä, meneekö se vai mitä tekee.
Mutta kartanolla isä kohtasi talonmiehen, joka oli nähnyt hänen Siljan
kanssa puhelevan. Se pysähdytti hänet puhelulla:
"Mistäs se tämä vieras tämän tytön tuntee?... Kun näkyi sen kanssa
puhelevan..."
Olli ei tajunnut asiaa.
"Tään huoran... Siljan?" selitti silloin mies lyhyesti, ja kamarin
akkunasta äkkiä pakeneva Silja parkasi, kuin olisi häntä puukolla
pistetty.
Mutta isä seisoi tyrmistyneenä miehen edessä, joka sadatteli:
"Sekin kortteeriakka, paholainen, on ruvennut katutyttöjä pitämään ja
niillä elämään... Mutta ensi kuun alussa se piru saa kyytinsä tästä
talosta."
Ja rauhallisena alkoi hän lakaista pihaa, ja kaduilla vyöryi
kaupunginelämä samana rymynä tänään kuin eilenkin ja kaikkina muina
päivinä sitä ennen.
* * * * *
Silja näytti menettäneen älynsä. Hän kiskoi päällensä vaatteita mitä
vain käteen osui. Emäntä riensi siihen jo hätään. Hametta päällensä
riuhtoen hän tuskitteli ja valitti:
"Tätä elämää..."
Ja hänelle alkoi syöksyä päähän sekava, harmaa kaaos,
"Mutta puutehaan se tähän pakotti... Kun ei enää saanut työtä eikä
paikkaa mistään, eikä ollut suuhun pantavaa ollut moneen päivään!"
valitteli hän sairaalloisen itkun seasta.
"No Silja!" yritti emäntä rauhoitella. Silja vapisi itkusta, pukeutui
kuin tulipalossa ja vaikeroi:
"Kun olisi silloin ollut ystävän käsi pienenäkään apuna, niin ei se
olisi nyt näin..."
Herra Jumala sinun hylätyitä lapsiasi!
"Ja sittekin vielä, kun yritin nousta ja pelastua, niin kaikki vain
potkivat ja sylkivät, jotta mitä siitä semmoisesta auttaa, kun se on
huora..."
Hän oli puolipukeutunut, vaatteet mitenkuten päällä, tukka hajalla,
kasvot kyynelistä märkinä.
"Silja-rukka!... Elä nyt tuolla tavalla... Mieskin vielä tuossa!"
yritti emäntä rauhoittaa.
Ja silloin hän muisti sen miehen. Pohmeloisena kuorsasi se vielä
sängyssä sikeässä unessa. Hän raivostui sille, potkasi kylkeen ja
huusi:
"Etkö nouse siitä... Sika!"
Se kohottautui istualleen ja tuijotti älyttömänä, tylsänä.
"Pois siitä, paholainen!" raivosi tyttö hänelle.
"Ööö!" örisi mies aivan tylsänä, kohmeloisena tuijottaen.
"Vieläkö öriset siinä!" puri Silja hänelle hammasta, viskasi jotain
huiviksi korvillensa ja syöksyi itkien ulos etsimään isäänsä kadulta.
Mies alkoi ähkien pukeutua ja työntyi sitten ulos tylsänä,
pohmeloisena, puolielukkana, tuskin tajuten mistä lähti ja minne
mentävä oli.
* * * * *
Kohta hän palasi, onneton tyttö.
Ei hän ollut isäänsä mistään löytänyt, eikä hän enää mistään maailmassa
välittänytkään. Niin äkkiä oli kaikki nyt tapahtunut, niin kovasti oli
kaikki häntä runnellut, että hän oli kuin rikki revitty. Hän heittäytyi
vuoteeseen rennokseen ja huusi ääneensä, kunnes pian ohimenevät
suonenvetokohtaukset muuttivat äänen voihkeeksi.
"Ryyppäisit nyt vaikka konjakkia, niin se menee ohi!" kehotteli häntä
hoiteleva emäntä. Tyttö tuijotti häneen tylsänä, katse elottomana,
nousi, käveli muutamia horjuvia askelia, pysähtyi keskelle lattiaa,
jupisi muutamia epäselviä sanoja ja alkoi katkerasti itkeä,
puistatusten käydessä koko ruumiin läpi.
"Ooh!" oihkasi hän äkkiä ja hapuili kuin jostain kiinni. Emäntä riensi
tukemaan.
Mutta kaikki oli jo valmista: kuului vain heikko, tukahtuva parahdus,
ja sydänhalvauksen lyömä tyttö retkahti kuolleena porttolan emännän
syliin.