Oli kirkasvaloinen talvipäivä. Ei se ollut varsinaista talvea vielä,
mutta lumivitiä oli siksi paljon, että reen puujalas siinä luisti, jos
tosin kiviin kolisten. Puut seisoivat kuuroittuneina, härmäisinäkin
toiset. Kylmän suonet ikäänkuin sykähtelivät arasti, hellimmillänsä.
Pieninkin voi niihin koskea, pieninkin voi tuntua niissä.
Korpitietä pitkin kulki silloin mies ruumisreen perästä raskaasti
astellen. Vanha ruuna kompuroi vaivalloisesti kivistä, koleaa tietä
myöten rekeä vetäen. Ei hisahtanut mikään, eikä liikahtanut, ei
risahtanut. Veistetyistä särkylaudoista tehdyssä arkussa lepäsi ruumis,
ja jäähyväisittä jäänyt mies käveli perästä, saattaen elämänsä toveria
viimeistä kertaa.
"No, ruuna!" Vitkaan, vaivalloisesti ja hitaasti jonotti outo kuorma
korpien halki. Pikku lintu siinä tirskahti kerran. Sen tirskahdus
tipahti kuin kirkas pisara talvi-ilmaan.
Ja sitten kuului ainoastaan hevosen yksinäisen tiu'un harva, hiljainen
ääni, joka kuin pisaroiden, tippa tipalta, talven arkaan sydämeen
tipahteli ja sinne hiljaa upposi ja kuulumasta iäksi lakkasi.
Ei muuta saattoa ruumiilla. Edessä mäkiharjulla seisovat kuuraverhoiset
hongat leikkasivat runkoviivojansa kylmää taivasväriä vasten ihan
mykkinä ja katsoivat, kun matkue suoltui korvesta niitä kohti hiljaa,
kohotaksensa harjulle ja siitä heidän lomitsensa taas jatkaen,
alkaaksensa laskeutua mäkeä alas johonkin...
Mihin?
Ken sitä kysyisi? Ken tahtoisi, ken voisi vastata siihen?
Uusi talvipäivä paneutui illaksi. Se oli jo kolmas äskeisestä, sillä
niin kauan oli ruumiinsaattaja tiellänsä viipynyt.
Hän ajoi juuri entisen mökkinsä pihalle. Entisen, sillä sill'aikaa oli
talkooväki purkanut mökin ja vienyt hirret uuteen paikkaan. Kivijalka
siinä vain osotti sitä sijaa, missä vuosikymmenien ajan oli ryhjöttänyt
avuttoman, yksin taistelevan onnettoman perheen pieni pesä.
"Ptruu, ruuna!"
Mutta siinä oli pari vierasta. Ne olivat ryöstömiehiä, jotka tulivat
tuomiota toimeenpanemaan.
Ne ne nyt riisuivat ruumiinvetäjän hevosen, ja vanhat työtoverit
erosivat ainiaaksi. Kuului vain hevosen vaivalloisen käynnin kopse ja
selkeään pakkasiltaan yksitoikkoisena, harvakseen tipahteleva
hevosenkellon yhäti loittoneva ja hiljenevä ääni. Viimein häipyi sekin
tyyten pois kuulemarajalta, ja korpimaan yli levittäytyi suuri,
rauhallinen ja kaikelle kuuro hiljaisuus ja tyhjyys ja sen kaiken yli
kaareutuva autio taivas. Ainoastaan läntisellä taivaskaiteella paloi
yksi ainoa iltatähti, paloi ja katseli ja valaisi miestä, joka
kaikkensa menettäneenä yksin mökkinsä kivijalalla istui ja mietti --
jos mitä miettiäkään hän voi.
* * * * *
Yö läheni hiljaa. Taivaskanteen pureutui tähtikipinä toisensa jälkeen.
Korpi hämärtyi, ja erämaan äänettömyys kyykötti mykkänä siinä
äärettömyyden tutkimattoman kupukaton alla.
Olli Varis istui silloin mökkinsä kivijalkakivellä kumaraisena,
äänettömänä, miettivänä. Hän istui kuin miespolveansa viimeinen,
keskellä talveutuvaa korpea, yöpimeän tasaisesti sakeutuessa ja edessä
se maailma, jossa hänellä ei enää mitään osaa ollut.
Manu Juuppa osui silloin sivuuttamaan paikan. Se tuli luo, istahti
kivijalalle viereen ja painui hänkin mietiksimään.
"Katsohan", alkoi se hetken perästä, hapuili sanoja ja jatkoi
katkonaista:
"Niin jotta sinä ymmärrät, että missä on Herran-vanhurskaus... se on
jotta" -- pyrki hän sekoittumaan -- "jotta miksi me ihmiset emme sitä
vanhurskautta tee?"
Ja he istuivat siinä nyt äänettöminä, ja katse ikäänkuin vastausta
hakien tunki sinne äänettömyyden harmauteen, sinne ylös, josta kukaan
ei koskaan ole ainoaakaan ääntä kuullut, ei ainoaakaan vastausta
koskaan saanut, eikä koskaan sitä saada voine.
Nytkin se vain hohotti heille ainaista, äänetöntä:
Ah te avuttomat, te jotka ylhäältä vastausta ja apua odotatte, vaikka
Jumalan-valtakunta, sen vanhurskaus ja kaikki teissä itsessänne olla
voisi!