Pitkin kesää oli Mari puhunut siitä tavallisesta, jokakesäisestä
rippikirkkoon menosta, mutta se oli huolia vastaan taistellessa
lykkäytynyt pyhästä pyhään. Nyt oli jo syyskesä, ja vihdoinkin olivat
he siinä syyskylmien edellä nyt sille venematkalle selviytyneet. Oli
määrä käydä kirkonmenojen jälkeen papiltakin pyytämässä apua, ainakin
sen verran, että kykenisi lähtemään pitkälle kaupunkimatkalle Siljan
luo. Eivät siihen olisi heidän omat olemattomat varansa mitenkään
riittäneet.
Ja jotakin toivoa sen Siljan suhteen oli nyt jo saatu. Riipan Liisa,
joka aina kantoi kylälle hyvät jos huonotkin kuulumiset, oli taas ennen
muita joutunut siitä vihiä tuomaan. Eräs tehtaalaisen tyttö sieltä
Annan tehtaalta oli palvellut Helsingissä ja palannut sieltä ja se oli
kertonut tavanneensa Siljan kadulla. Siitä se nyt juttusikin taas
Riipan Liisa, innostui puheestansa ja kehui:
"Niinhän sillä kuuluu Siljalla olevan siellä hyvät olot, jotta se on jo
kuin herrasryökkinä, koko tyttö!" Sitä kuuli niin mielellänsä,
varsinkin äiti. "Vai niin se on toki onnistanut Siljaa...
Herrankiitos!"
Ja Liisa siitä vain yltyi.
"No!... Sekös hänelle nyt olisi onnistuessa... yksinäisellä tytöllä,
joka on osannut eteensä katsoa, niin jotta ei ole kietoutunut näihin
nykyajan köyhiin mieskutaleihin... joista ei ole muuhun kuin sitä
perettä ja joukkoa laittamaan", siunaili se jo kuin äkäillen.
Kaikki tuntui nyt niin uskottavalta, todelta. Kaupunkipalkat ja muut,
niin että...
"Senkö hätä siinä Siljalla on ollut rikastuessa, niin jotta kuuluu
päässäkin olleen jo hatut ja senkin seitsemät ihmeet... Eikä niinkuin
tässä meillä, joilla ei ole usein millä huiviriepukaan korviinsa
ostaa!" toraili Liisa ja innostui kuin kateisena niitä kuulemiansa
lisäilemään.
"Ja kädessäkin ihan kuin tällä pappilan mampsellilla jo varataivaat ja
muut pahanhengen sateenvarjot... Niin jotta mikä hätä hänellä silloin
on vanhoja vanhempiaankaan auttaessa!" antoi hän jo tulla
kuvitteluaankin.
Niin, niin. Eivät he paljoa siitä selvästi tajunneet. He vain
ymmärsivät, että toista se on kaupungin hyvissä palveluspaikoissa kuin
tehtaankin kurjissa oloissa ja toista yksinäisen Siljan kohtalo kuin
Annan, joka suuren perheensä ja kivulloisen miehensä painamana on
väkisinkin avuttomien joukkoon vajonnut, eikä siitä itse nousta voi,
vielä vähemmin muille avun hädässä antaa voisi.
"Kunpa nyt vain auttaisi sen verran, että hänelle pääsisi kertomaan
hätänsä... Ei se hän ole kova", arveli ja muisteli rauhoittuva äiti
Silja-tyttärestänsä, jatkoi ainaisia puuhiansa ja lisäsi:
"Jo pienenä oli sillä niin hellä sydän kaikkia kärsiviä kohtaan, jotta
omasta suustansa olisi viimeisen leipäpalansa kerjäläisellekin
antanut."
Niin. Niin se oli tehnyt. Hänessä oli viime turva, ja matka-apua
odottaen kääntyivät katseet pappilaan. Se oli ainoa paikka enää, ja
olihan sieltä moni muukin viime hädässä joskus apunsa saanut.
Mutta salomökeissä ja taloissa kasvoi kertomus Siljan hyvistä oloista
päivä päivältä. Joku oli taasenkin osunut tehtaalla käymään ja tiesi
kertoa alun johonkin uuteen. Nyt jo kerrottiin tuvissa, että Silja on
saanut ensin yhden hyvän paikan ja sitten kohta toisen sitäkin
paremman, ompelijana ensin, kaupassa sitten. Se on säästänyt, rikastuu
ja tietysti kohta itse kaupan avaa.
"On niitä toki hyviä ihmisiä siellä isoissa kaupungeissa... Niin jotta
tätäkin köyhää auttavat", siunailivat silloin useat.
"Onhan niitä toki siellä", uskoivat toiset, ja monien mielessä kangasti
silloin iso kaupunki jonain... ei sitä tajunnut minä. Se kajasti vain
uutena, tuntemattomana, heille kaukaisena, ehkä saavutettavana hyvänä.
Mutta korpi vain oli ääneti ja levollisena ja piti kovalla
maankamarallansa juurista lujasti ja armotta kiinni niitä korpikuusia
ja metsiä, jotka se kerran valtaansa saanut oli.