Voi meitä avuttomia, meitä, jotka pimeässä soudamme ja yöstä aamua
etsimme.
Ainoastaan meitä, jotka vaellamme epäselvyyksien maassa, missä keskellä
päivän kirkkauttakin sadat yösumut silmillemme puhaltavat ja kaiken
pimittävät.
Meitä, joiden ainoana haahtena on häviö, päällä synkeä yö ja alla
pauhaava ja uhmaava ulappa, eikä johtavaa tähteä mistään näy!
Ja jos onnettomuus meidät yllättää, niin että myrsky pilvet yltämme
halki repäisee ja raosta ruhjova salama välähtää ja valollansa meitä
lyö ja niin kirkkauden näyttää...
Niin uusi voima taas pilvet uudelleen umpeen viskaa. Pimeys peittää
taas meidät, ja meidän sielumme ikävöi johtovaloa kiihkeämmin kuin
myrsky-yön pimeydessä hätäytyneen laivurin silmä johtähteänsä. Emmekä
me mitään löydä. Emmekä me minnekään voi luottamuksella korottaa
hätäistä ääntämme: Herra auta meitä, sillä me yöpimeydessä, hädässä ja
epätoivossa olemme!
Me olemme silloin avuttomampia kuin kirkkosoutajat, jotka yömyrskyssä
lujina ja kilpaa myrskyn kanssa huutavat:
Pauhaa, myrsky, ei se pelota! Meidän haahtemme on kalliolla, sillä se
on Herrassa.
Kylmää yöpimeyttä juo meidän hätäytynyt sielumme silloin valon sijasta,
ja me kadehdimme niitä kirkkosoutajia, jotka kuin sokeat valonsa
vähästäkin saavat, ja niitä kirkossa-istujia, joille epäselväkin
selvyyttä jo on.
Sillä he ovat kirkossansa kuin onnelliset lapset, jotka äitinsä rintaa
imemään päässeet ovat, eivät sen rinnan laihuutta kysy, eivät nurise,
vaan tyytyvät, ja niin täyden tarpeensa, onnensa, autuutensa ja
kaikkensa sen maidosta saavat.
Sillä Sinua, Jumala, me ikävöimme, mekin, joilta Sinä hämäryyteesi ja
epäselvyyteesi ja ristiriitaisuuksiisi kätkeydyt, niin että emme
sittenkään Sinua koskaan löytää, emme Sinun olemassaoloasi emmekä
vanhurskauttasi milloinkaan uskoa voine.
* * * * *
Vihdoinkin oli näet Marin ja Ollin kauan aikoma rippikirkkomatka
toteutunut, ja he istuivat jo kirkossa. Jo puoliyöstä olivat he
lähteneet soutamaan tätä vesiulappaa, jossa oli yli peninkulma yhtä
ainoaa aavaa, yksinäistä selkää. Harvoin sieltä salosopelta uskalsikin
kirkkovene sille matkalle teloiltansa solahtaa, ja nytkin he olivat
ihan ainoat sieltä Salorannalta tulleet.
* * * * *
Se saarnasi nyt rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja sydämensä
lämmöllä se tuntui saarnaavankin siitä.
"Ja oli kerran rikas mies..."
Miten monesti oli heille sitä sanaa lausuttu! Siksi kai oli tuttua se
kaiku, joka niihin sanoihin puukirkon honkaseinistä ikäänkuin huoahti
hiljaa.
"Rikas mies, joka vaatetti itsensä purppuralla ja kalliilla
liinavaatteilla ja eli joka päivä ilossa ja herkullisuudessa", jatkoi
pappi.
Pää pään vieressä siinä kuunteli sitä sanomaa. Karuilla kasvoilla oli
hallamaan väen vakava ilme, ja jo puvutkin julistivat, etteivät he ole
niitä rikkaita miehiä, jotka ilossa ja herkullisuudessa elävät ja
purppuraan ja kalliiseen liinaan pukeutuvat.
"Ja oli myös eräs köyhä mies", käänsi se saarnan aiheen. Puukirkon
honkaseinä huoahti niihinkin sanoihin saman kaiun.
"Köyhä mies, Latsarus nimeltä, joka makasi hänen ovensa edessä täynnä
paisumia ja pahoja haavoja..."
Ei sitä tiennyt mikä siinä koski: sekö honkaseinien tuttu vanha kaiku,
joka niin hellävaroen soi, vai sanojen tuttuusko, vaiko papin puhe. Ei
sitä erottanut, asiako vaiko joku muu kaiku teki, että sanat löysivät
sydämissäkin kaiun ja ryppyiset posket vakavoituivat.
"Se pyysi täyttää vatsansa niillä muruilla, jotka rikkaan pöydältä
putosivat, mutta ei kukaan hänelle niitäkään antanut", jatkoi pappi.
"Mutta koiratkin tulivat ja nuolivat hänen paisumiansa..."
Se oli saarnan aihe. Hän polvistui ja rukoili hartain äänin:
"Herra Jumala, Sinä joka vanhurskas olet! Suo minun julistaa Sinun
pyhää sanaasi lujasti ja järkkymättömäsi, niin että jokainen sana lyö
sydämiin ja niihin jää lujasti kuin tämän Sinun temppelisi seinään
Sinun kasvattamasi honkaoksa tuo! Aamen!"
* * * * *
Se puhui nyt kauan ja voimalla. Rikkaasta miehestä se ensiksi saarnasi:
"Ja koska hän helvetissä vaivassa oli..."
Hyi! Mikä aatos! Mikä värisyttävä, suuri vaiva!
"Ja lieskat löivät ja pohja jyrisi ja pauhu kävi!"
Herra armahda meitä siitä ...
"Ja koska hän silloin silmänsä nosti ja näki Aabrahamin ja Latsaruksen
hänen helmassansa... Ja..."
Hereillä ne kaikki olivat. Kuin huumautunein korvin kuuntelivat ne ja
tajusivat vain huminan kuin Herran äänen.
"Niin se rukoili, että Latsarus lähetettäisiin kastamaan sormensa pää
veteen ja sillä jäähdyttämään hänen kieltänsä, mutta..."
"Ei. Sitäkään ei hänelle sallittu enää!"
Herra armahda niitä, jotka rikkaudessa vaeltavat!
* * * * *
Mutta nyt hän alkoi saarnata Latsaruksesta. Hän ylisti sitä ainoaa
kurjaa, jonka muisto elää. Hän ylisti sitä ainoaa kurjaa, jonka
kunniaksi ja muistoksi on lausuttu iäti pysyvät muistosanat, muutamilla
sanoilla kirjoitettu kokonainen eepos hänen elämästänsä täällä ja hänen
sielunvaelluksestansa tulevassa elämässä. Hän ylisti sitä kurjaa, jonka
ylistystä veisataan lukemattomissa puukirkoissa ja kalleissa
miljoonatemppeleissä, mutta jonka osaa ei kukaan tahtoisi itsellensä
valita...
Ei kukaan. Ei ainoakaan. Ei parhainkaan...
"Rakkaat kuulijani!" jatkoi hän. Ja hänen edessänsä oli pelkkä
Latsarusten joukko. Siellä oli Olli Varis ja Mari, molemmat
Latsaruksia. Siellä oli...
"Onko teistä kukaan Herran edessä niinkuin Latsarus?" kaikui papin
voimakas ääni.
On, on! Siellä on ruotilainen Muikku, joka ei koskaan ole kylliksensä
syönyt... Täällä on rampa Jäppi, joka on ikänsä halvattuna kerjuulla
kulkenut... Täällä on...
"Onko kukaan meistä Hänen edessänsä kuten hän?" kaikui yhä
voimallisemmin.
Oo! Herra paratkoon! Tässä on Lynkkä-Liisa, joka on maannut
pappiloidenkin saunoissa täynnä paisumia, pahoja haavoja, ihotauteja ja
syöpäläisiä.
"Onko teistä, ja itsekustakin meistä, toistan minä teille..."
Varmasti, varmasti! Herra armahda, liiankin varmasti! Täälläkin on: Hän
on sortunut maailman tiellä köyhyydessä kulkiessansa. Näe, Herra,
taivaan ja maan Jumala, miten paljon hän on kärsinyt, hänkin! Näe,
miten hän on hädän hetkinä pahasti myönyt Sinun kuvaasi. Näe hänen
kuppatautinsa arvet, hänen syöpänsä! Lähetä, Herra, Latsarus painamaan
vilvoittava sormensa tämän uuden Latsaruksen palohaavoihin... koko
tämän kärsivän Latsarus-joukon tulisiin haavoihin, ja anna poistaa pois
taudin idut, sen syyt ja sen aina tuoreina pysyvät juuret!
* * * * *
"Sillä jos teidän joukossanne on yksikään niinkuin rikas mies, niin voi
meitä! Voi seurakuntaasi, Herra!" nousi papin ääni. Lujasti hän iski ne
sanat sydämeen: "Onko?"
Ei, ei, ei! Ei ainoaakaan! Herra armahda vaan näitä hallamaitasi, näitä
karuja erämaakorpia, joista ei ainoaakaan rikasta miestä ole
temppeliisi tulla voinut, ja lähetä Latsarus juuri tänne, veljiensä ja
vertaistensa avuksi.
Kuule se äänetön rukous, Herra, kuule se, kuule ja ole armollinen
vihdoinkin jo meille!
"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja
sielullensa saisi vahingon!" saarnasi se nyt. Sanat vain humisivat
korvissa kuin jonkun hyvin etäisen, vanhan saarnan kaiku. Ei sitä
voinut tutkiakaan, ei ajatella sanoja. Se outo humu se vain tunki
kaikkeen ja tukkesi kaiken.
"Sillä sinun on kunnia ja voima ja valta!" julisti pappi lujasti.
"Sinun on vanhurskaus ja elämä ja autuus. Sinua me ylistämme ja Sinulle
me veisaamme taas kiitosvirtemme tässä. Aamen!... Veisatkaamme!"
Ja kuin jostain taivaan kuorosta puhkesi silloin:
"Kunnia olkoon Jumalallemme!"
Se soi niin ihanasti, niin koruttomasti.
"Kunnia Jumalalle, Isälle, Luojallemme!"
antoi vanha honkaseinä kaikuansa, ja äänetön Latsarus-joukko kumartui
hiljaa, nöyrtyi ja polvistui sen Jumalan eteen, jonka armosta he
Latsaruksia olivat. Pappi jakoi jo rippiä, ja uudestaan vuoti alttarin
eteen polvistuneiden yli lohdullinen, mutta särkevä veisuu, avunhuuto:
"Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit!
Armahda meitä..."
Armahda, armahda, armahda! Totisista sydämistä se tuli, ja...
Jospa Sinun armosi vaan anojille aikanansa ehtisi taas tulla!
* * * * *
Ei siitä papin puheille pääsystä nyt tullut mitään. Väkeä siellä oli
niin että ei sitä voinut. Ja sitten se kiirehti sairasta ripittämään.
Toiseen kertaan se oli jätettävä nyt. Olihan vain aikaa kulunut vuoroa
odottaessa.
Ja nyt oli vielä poikettava katsomassa sitä rampaa, ruhjoutunutta
poikaa, Mikkoa, joka oli kunnan ruotilaisena suutari Puralla. Se raukka
liikkui puujaloilla, toiskätisenä, ja oli ruhjoutuessansa vielä
menettänyt puhelahjansa, niin että änkytti pahasti.
"Mitenkä sinä nyt jaksat, Mikko?" tiedusti äiti.
"Ka... e... e... e... eipä tässä... e-erikoista", änkkäsi se vaivoin.
Ruotitalo oli itsekin miltei vaivaisavun tarpeessa. Ei siinä siis
olot erikoisia olleet. Lapsia souvattamaan se olikin Mikko
ruotilaishuutokaupasta huudettu siihen.
"Tähän vaan ky... kylkeen pi .. istää!" sai se änkätyksi kipujansa
selitellen. Tuli niin raskas elo. Talonväkikin katsoi kohtausta
sanattomana.
"Kunpa vaan koettaisit kärsiä ja kestää... Kyllä se Herra lopulta armon
lainaa." Se oli ainoa, mitä äiti voi siinä antaa ja sanoa. Rampa nurisi
jotain epäselvää, alakuloista, ja kääntääksensä puheen pois omista
kivuistansa tiedustaa änkytti miten äiti voi.
"Ka mitäpäs näistä meistä enää!... Hautaan menijöistä!" kierrellä
nureksi äiti ja peittääksensä kaiken raskaan pojalta lisäsi:
"Siinähän tuota vaan elää kituutetaan ennallaan... Eikä tuossa mitään
suurempaa hätää ole."
Mutta isä kopeloi poikansa kipeää kuvetta hellävaroen eikä voinut muuta
kuin neuvoa:
"Jos pyytäisit jonkun hieromaan... Tottapahan vaikka sitte sieltä
kotimökiltä maksettaisiin hierojalle..."
"Ka-aa", tapaili poika välinpitämättömästi, ja pää painui taas
alakuloisena ryntään yli nuokottamaan.
* * * * *
He olivat myöhästyneet niin, että ilta alkoi hämärtää, kun he aavalle
vesiulapalle lähtemään joutuivat. Ilmakin oli äkkiä kylmennyt. Aika
navakka, kylmä tuuli jo puhalteli ja nosti vettä hyrskeeseen.
"Kun ei vaan nousisi nyt vielä myrsky!" arveli Mari.
Mutta kotiinhan siitä täytyi pyrkiä. Olivathan he näihin matkoihin
tottuneetkin, eivätkä heitä pienet vaarat saaneet pelottaa. Kohta
keikkuikin vanha vene-pahanen ulappavesillä, ja vanha mies kiskoi
airoista, Marin kyykistyessä kyttyräksi veneen perään.
Mutta tuuli kiihtyi ja kylmeni. Oli vielä laitatuuli, ja alkoi vihmoa
kylmää syyssadetta. Marille tuli jo vilu. Varsinkin kipeitä jalkoja
palelti. Tuuli kiihtyi. Roiskulaineet viskoivat jo harjojansa toistensa
yli.
"Jokohan nyt nousee myrsky!" huolestui jo Mari. Mutta mies rauhoitteli:
"Ka mikäpäs tässä on hätänä, kun on vene."
* * * * *
He olivat jo aavaselällä. Tuuli alkoi vinkua, ja syyssade kiukustui jo
räntäsateeksi. Ei se ollut tavallista näin aikaiseen vuodenaikaan.
Aallot heittelivät jo vene-pahaa kuin kuplaa, kellutellen sitä
harjoillansa. Yhä pimeni ja yhä kylmeni ilma.
"Noita jalkoja... kun nyt rupeaa paleltamaan!" valitti Mari. Mies antoi
hänelle takkinsa ja käski kääriä jalat siihen. Itse hän tarkeni
paitasillaankin. Ei se tosin märkä takki paljon auttanut, mutta olihan
toki tyhjää parempi.
* * * * *
Se lie jo ollut likellä puoliyötä. Oli miltei aivan pimeä. Tuuli oli
raivostunut myrskyksi. Vene viskautui aallolta aallolle, ja pärskevesi
räiskyi laidan yli, usein lentäen sitä tietään koko vene-pahan ylitse
järveen takaisin.
"Herra-isä kuitenkin!" pääsi jo Marilta. Mies kiskoi voimiensa takaa.
"Pelottaako sinua?" kysyi paleltuva vaimo huolissaan.
"Eipä tässä... veneessä."
Ulappa jo aivan raivosi. Myrsky koetteli jänteittensä voimia.
"Kun on Herra turvana, niin ei siinä hätää!" koki Mari jo rohkaista, ja
niin nousikin hänessä luja usko luonnonvoimia vastaan.
"Elä siis pelkää, Olli!" rohkaisi hän.
* * * * *
Hei!! vinkui riemuitseva myrsky, ja aallokko roiski ja jyrisi, ja
lastuna keikkui vene pimeässä.
Mutta ulvo, myrsky! Lyö ylitsemme, pauhu, ja kiidä, riehuva myrsky,
päittemme päällitse! Emme me kuitenkaan pelkää, sillä turvanamme on
Herra!
Jyrise allamme, syvyys, ja visko vaahtoasi, meri! Emme me kuitenkaan
vapise, sillä tukenamme on Hän!
Ja meri huusi ja pimeys uhmasi, ja he olivat avuttomina ulapalla, ja...
Ei se mitään! Lyö vaan, pauhu, rantakallioihin! Iske vuoriin, ja jos ne
voimastasi pirstoutuvat, niin emme me pirstoudu, sillä meidän
voimanamme on hädässä Herra.
Häneen yksin kaikki pirstoutuu.
Ja pilvi halkesi ja pimeys haihtui. Kirkas kuu puhkesi paistamaan uhman
ja kuoleman keskelle ja valaisi öistä ulappaa, jolla kaksi avutonta
taisteli pimeyden ja myrskyn halki tietänsä etsien.
Ja ranta tuli. Vielä oli Marin kylmettyneissä jaloissa sen verran
voimaakin jälellä, että hän miehensä tukemana pääsi takaisin
mökki-pahansa lämpimään.
Päivä alkoikin silloin jo valeta. Myrsky pauhasi, mutta taivas pureutui
selkeäksi, kylmäväriseksi, ja pauhaavan järven päällä leijaili
korkeudessa ylpeä, valkea lokki.