Heinämailla luokoutui jo heinikko viikatteen kaatamana, mutta
korjuusäät olivat huonot: sataa tihuutteli päiväkausin, ja milloin
yritti poutautua, niin hikistä se oli: aurinko paistaa kihotteli niin
hikisesti, ettei siinä kuivunut luoko. Ja pian taas vetäytyikin joku
pilvisuikale auringon eteen, tai alkoi taivas järkiään sadeväriseksi
lientyä. Ei siinä heinänteosta ollut nyt mitään tolkkua tulla. Tuvassa
sitä siis eniten istuksittiinkin tai tehdä rapsehdittiin mitä pientä
kulloinkin välitöiksi sattui.
Semmoisena puolipilvisenä päivänä kulki outo mies näitä saloteitä
pitkin. Pukuna oli jotakuta kuosiltansa kirjavaa: näköjään vanhoja
herrasvaatteita, risautuneita ja epäsiistejä. Jalassa lompsuttelivat
niinikään väljähköt herrasväen perut: vanhat patiinirajat, joista
isovarvas pilkisti toisesta ja toisesta tullo jalkariepua, joka tukkesi
aukon, ja hattujäännös sopi yhteen muun puvun repaleisuuden kanssa.
Se oli Kusti. Mitään enempiä ajattelematta oli hän aivan
reipastuulisena samonnut tähän saakka, mutta nyt kotimökkiä
lähestyessä, kun jo maat tulivat tutuiksi ja saattoi milloin tahansa
joku vanha tuttava osua vastaan, alkoi häntä arastuttaa, ties miksi.
"Perr!" puri hän vihaisena hammasta niitä vastaanosujiakin ajatellessa.
Ja teki jo mieli kääntyä takaisin.
Mutta ei. Olihan hänellä vielä pullossa. Hän ryyppäsi, rohkaistui ja
reuhkasi edelleen. Hän ryyppäsi uudestaan ja sai jo kuraasia, luontoa.
"Vaikka saakeli!" uhmaili hän jo niitä pelättyjä vastaan-osujia ja
kaikkea umpimähkään ja renttasi entistä uhoisammin tietä pitkin.
"Vaikka... Err!..."
Tie halkasikin siinä mökkisikermän. Ne olivat kotimökin läheisimpiä,
rähjäisiä salotöllejä, joiden jokainen seinänrakokin oli hänelle
lapsuusvuosilta tuttu.
"Vaikka... Hip!..."
Ja kuin uhmaten alkoi hän hanttuuttaa mökkikylän läpi. Tulkoon nyt jos
kuka ja nähköön, niin...
"Tässä menee Kusti!..."
Korvon eukko seisoikin siinä veräjällänsä vasikanjuottopuuhissa. Ei se
näyttänyt tuntevan, koskapa niin katsoa töllötti. Hän uhmautui aivan,
muutti puhetapansakin pohjalaiseksi.
"Eks sä mua tunne?... Vai?"
Ja hän pysähtyi ja katsoi eukon silmiin kuin uhmaten, vastausta
odottaen. Aivan hän hampaitansa kiristi.
"Eks sä?"
"Herra-isä!... Sekö se Variksen Kusti!" alkoi eukko muistella ja
siunailla. Mutta ei hän viitsinyt siihen vastatakaan. Horjahtaen lähti
vain reuhaamaan raittitietä pitkin ja hoilasi reilusti:
"Ja niin olen kotona kasvatettu
kuin ryytimaassa yrtti..."
Mutta taas tuli eteen metsä, jonne tie pujottui, ja hän upposi sinne,
pois näkyvistä. Se oli viime taivalta jo. Taas vaati luonto
rohkaisuryypyn. Alussa hän vielä erotti seudusta joitakin
yksityiskohtia: isoja kiviä, joilla oli leikitty muinoin kukkolinnaa,
ja muuta semmoista, mutta sitten kaikki sumeni joksikin harmaaksi, jota
vastaan hän nyt vain umpimähkään syöksyi, ikäänkuin uhmaten sitä...
"Nähkööt!"
Alkoi horjuttaa, mutta se vain kiihotti.
"Tää poika ei pelkää... Ei vaikka... Sipperi..."
Siinä oli paikka, jossa hän muisti kerran lapsena riitaantuneensa
Siukon pojan, Esan kanssa. Se oli vetänyt häntä tukasta, ja hän oli
potkaissut leukaan.
"Perr!... Sapperr!" puri hän siinä hammasta Esalle, ja nyrkit
puristautuivat kuin lyöntiin, ja tovin matkaa vielä hanttuutettuansa ja
tultuansa jo kotimökin veräjälle paiskasi hän hattureuhkansa uhmaten
tiehen ja vannoa mutisi hammasta purren epäselvää, tolkutonta ja
umpimähkäistä:
"Vaikka perr!... Ja vaikka koko maailma, niin... Perr!..."
* * * * *
Kotona ne olivatkin vanhukset. Hän ilmestyi tupa-pahaseen empimättä,
äskeisen rohkeudenpuuskan ajamana, ja odottamaton se tulo oli häntä
vartoneellekin.
Mutta siinä tuvassa taas petti rohkeus. Hän istahti penkille ääneti
kuin outo ja kuin tupa olisi ollut vieras. Eivät ne näyttäneet
tuntevankaan häntä; oudolta hän tuntuikin kotiväestä.
Mutta pian siitä alkoi selvetä asia. Kuin epäröiden, oliko oikein
arvannut, istahti äiti hänen viereensä, miltei kuin tunnustellaksensa,
varmistuaksensa, ja kysäsi miltei hämillään:
"Onko se Kusti?"
Ei se vastannut, katsoi vain alas sillanrakoon ja sylkäsi.
"Herran-kiitos jotta toki tulit!" ilostui varmistunut äiti ja selittää
nureksi:
"Onkin tässä sinua vuotettu kuin herrantuloa päivästä päivään... Missä
kaikkialla sinä nyt olet ollut?"
Jotain se murahti siihen Kusti, mutta se oli kovin epäselvää, eikä
äitikään siitä sen enempää välittänyt. Olojansa nureksien alkoi hän
vain selittää tavalliseen alistuvaan tapaansa:
"Meillä kun tässä ovat niin huonot nämä olot, eikä tiedä milloin jo
Herra pois kutsuu, niin vuotettiin toki sinua, että jos tulisit ja
näkisi vielä elävin silmin..."
Ja hän alkoi taas ainaiset vaivalloiset ahertelunsa, selittää nurkuen
yhtä ja toista, mitä oli, eikä useimmiten itse tajunnut puheensa
ajatusta ja syytä. Se tuli vain vanhaan tapaan ja kun oli niin
omituinen mielikin nyt.
"Minulla kun nämä jalatkin tässä vielä rupesivat..." hytysteli hän
raukeasti. Muut vaikenivat.
"Alkavat jo turvota ja kangistua, niin jotta ei enää tahdo liikkujaksi
olla", jatkoi hän kuin yksin puhuen. Ja mennen ilman huomattavaa johtoa
asiasta toiseen alkoi hän puhua muista oloista.
"Ja sitte vielä tässä tään mökin tautta tuli uusi harmi kaiken entisen
lisäksi", alkoi hän siitä pahimmasta nurista. Toiset yhä vaikenivat.
Olli istui synkkänä, miettivänä kuten aina, ja kasvojen rypyt
terottuivat entistä huolekkaammiksi.
"Eikös se Simo Viikki sinulle tästä jo puhunutkin?" tiedusti äiti jo
kuin ohimennen ja sai silloin kuulla ensimäiset pojan sanat:
"Ka?... Puhui se."
* * * * *
Nyt oli hän jo ehtinyt kotiutua lapsuuskotiinsa. Erilaiset tunteet
siinä olivat vaihdelleet nopeasti, sekavina kiehahdellen. Lyhyitä ne
olivat olleet ja tylppiä ja katkonaisina seuranneet toinen toistaan.
Hän oli käynyt ulkona, ryypännyt siellä, ja päässä alkoi humista ja
kuumeta.
"Tuota että äiti...? Ettäkö tuota mökiltä pois?... Ja että Ville
Hukka?" tiedustella retusi hän nyt jo sitä häätöasiaa.
"Ka... Herran kädessähän tässä ollaan", sekoittui jo äiti.
Odottamatonta tämä oli hänelle, mutta hän alistui. Minkäpä sille
kuitenkaan mahtoi.
"Vai että Ville Hukka!" uhmaili poika, yltyi ja vannoi:
"Mutta sen minä sanon että juu!... Niin että siitä ei tule mitään, vaan
että vaan... perr!..."
Hän sotkeutui itsekin jo sanottaviinsa, tajusi vain uhmailevansa
isäntää, Ville Hukkaa, joka aikoo häätää, ja pää kuumeni entistä
enemmän.
Ja kuin kutsuttuna osuikin Ville Hukka tulemaan nyt. Se hoeksi, kyseli
kuulumisia, puuhasi ja puheli.
"Vai Kusti se tää... Että tuota niinkuin Kusti", puheli se ilman
ajatusta.
"Jaa... Että Kusti!" ylvästyi puhuteltu ja alkoi haastaa riitaa Hukan
kanssa.
"Häh, Hukka?" tiukkasi hän siinä mielessä jo äkkiä.
"Ka... ka... Että tuota... tuota niinkuin Hukka", hoeksi toinen vain
pelkkiä ajatuksettomia sanoja. Se sotki Kustin uhmaavat laskelmat ja
reuhahtelevat ajatukset. Umpimähkään sai hän nyt enää kerskatuksi
ainoastaan uhittelevan:
"Tiedäks sä mitä, Hukka?... Häh?"
"Ka... Tuota noin... Vai, vai Kusti se tää... Tuota niinkuin Kusti!"
hoki tupakkaa tuhraava Hukka siihenkin yhtä samaa ja rauhallista,
kunnes äkkiä kysäsi:
"Ja että tuota... että niinkuin poikamiehenä vielä... poika- ...
poikamiehenä vaan yhä tää Kusti?"
"Joo!"
Se tuli uljaasti, ylpeästi ja johti asian aivan uusille tolille.
"Mutta tiedätkös mitä, Hukka?" kerskasi hän naima-asiaan äkkiä
johtuneena ja jo alkoi kehua:
"Mutta maailmanrannalla ne hentut vaan itkevät ja heilat ne siellä
surevat, kun tää poika jätti..."
Olli painui istuessaan kuin kyttyräksi, ja Mari huokaili jotain
hiljaista. Kusti innostui kerskumaan morsiamillansa, kehui miten ne
olivat kaikki häntä tahtoneet ja itkeneet, mutta että hän ei.
"Se pormestarin piikakin, saameri, kun rakasti niin... Mutta e-hoh!...
E-hoh, Hukka!" uljasteli hän.
"Vai... vai hänkin... Vai niinkuin hänkin... Tää pormestarin piika."
"Joo!"
Hän teki rennon liikkeen, yltyi ja jatkoi:
"Mutta Hiltusen tytöllä, kuule Hukka, kun oli punainen hame! Ja
markkinoilla kun ne karusellit pyörivät silloin, ja rommiryyppyjä
juotiin Hiltusen tytön kanssa ja se polvella tuossa... Hip, Ville
Hukka!" löi hän innostuneena polveensa jo.
"Ka... ka... ka... Tää niinkuin Hiltusen tyttö."
"Jaa... se... Ja tiedäks sä, Hukka?"
"Ka... ka... ka", hoeksi toinen vain vastaan.
"Niin että!" yltyi juopunut reuhaaja. Korotti äänensä ja kerskasi:
"Ja niin jotta sitä rakasteltiin silloin!... Sitä Hiltusen punahelmaa,
tarkotan. Mutta nyt se on jo huora!"
Hän lausui viime sanan kovasti, kerskaten, teki samalla rennon liikkeen
ja löi polveensa voitokkaasti, että sävähti.
* * * * *
Vähä-vähältä oli hän mennyt tytöstä tyttöön, hentusta henttuun; oli
välillä ryypännyt, tarjonnut Hukallekin ja päihtynyt lisää.
"Niin jotta monta maailmanmutkaa on tämän pojan takana ja monta henttua
on itkemässä siellä kuletuilla poluilla", kerskui hän ja vannoi:
"Mutta peli on ollut aina rento, luonto hurskas ja meno niinkuin
herras..."
Äiti koetti häntä jo sovitella ja rauhoitella. Siinä puuhaillessansa
hän pyysi:
"Menisit nyt, Kusti, jo vaikka nukkumaan... Vaikka saunassa
nukkuisit... Jos et tässä tuvassa..."
"Ä- ... äiti!"
Se oli kuin tylsää ihmettelyä, että: "mitä se nyt äiti siinä!" Hän
katseli siihen pitkään, epäselvästi ja hapuili sanoja:
"Että, äiti, tuota... Ettäkö..."
Ja taas hän reuhahti siinä ennallensa, kehui, rentoili ja hoilasi:
"Ja elä sinä mammani sitä sure,
että minulle kävi näin!
Vaan sure sinä Suomen neitoja,
jotka minusta sinne jäi!"
"Eh, Hukka!" hihkasi hän lopuksi ja alkoi uuden jutun.
Mutta vähitellen hän alkoi kuin masentua. Hän oli alkanut kertoa
eräästä Närhin tytöstä, Liisusta, ja kuvaili sitä:
"Se oli apteekkarin piika ja..."
Näki oitis, että hän siinä jotain muisteli, kävi vakavammaksi.
"Niin, se tää Liisu... Se tää Närhin Liisu?" hoeksi kuulija.
"Joo... Ja se oli vähä hiton nätti... mutta..."
Ei näyttänyt tekevän mieli siitä puhumaankaan. Kuumeinen katse tuijotti
johonkin harmaaseen.
"Mutta se maailma... Se maailma!" käänsi hän sekä sanat että sävyn ja
näytti surulliselta. Alkoi jo nikotuttaakin. Nikahduksien välissä
tokersi hän kuin tylsistyen:
"Ja minä olisin sen nainut, sillä ra... rakastin..."
Kuului puuhailevan äidin vaivainen huokailu ja isän sylkäisy.
Tuhlaajapoika alkoi siinä väsyä ja masentua.
"Sitte!" tapaili hän kuin yksin puhuen. "Se oli roviisori se, jolle se
Liisun lapsi..."
Hän nikahteli. Silmissä oli surullinen katse. Aivan itsekseen puhuen
hän jatkoi:
"Ja minä olisin sen lapsenkin kanssa ottanut, mutta ei se itse...
Liisu..."
Niin se oli ollutkin. Hän oli silloin ollut kunnon mies, säästellyt,
uneksinut kodista ja Liisusta. Siitä Liisusta hän uneksi nytkin, vaikka
se istuu linnassa. Mistä syystä?
Samapa se.
"Herrat ne sen sinne saattoivat..."
Ihan tuntui kuin kihoaisi taas kosteutta silmään, ja viinakin jo kohta
loppuu.
"Ja sitte minä aloin juoda!... Heh, Ville Hukka!"
"Ka." Ei sekään nyt osannut enempää hokea, eikä äitikään huokaillut.
"Mutta", nikahteli hän, "mutta kun se... nik... kun se Liisu... ik...
pääsee irti lin... ik... innasta, niin silloin minä en... ik... juo..."
Hän nai silloin Liisun, sillä hän rakastaa sitä.
Eikä hänen tarvitse enää odottaakaan kuin kahdeksan ja puoli vuotta.
* * * * *
Nyt se oli toki nukkunut, kuin puheeseensa hiljaa väsynyt. Ville
Hukkakin oli lähtenyt, ja mökki-pahasessa oli hiljaista ja yksinäistä.
Entisessä asennossansa istui kumarainen Olli, ja kuten aina puuhaili ja
nureksi Mari.
"Se Herra koettelee itsekutakin", nurkui hän siinä. Ei hän tajunnut,
nureksiko hän omaa kohtaloansa, vaiko poikansa, vai mitä. Nurea
pilvipäivä vain hämärsi sielua, ja sen sadeväri pani mielenkin
harmaaksi nyt.
"Mutta mitäpäs ne huokaillen kenenkään kivut paranevat tahi lovet
kohenevat!" lisäsi hän toki alakuloisen huokauksen ja alkoi taas
alistua tyynesti kuten tuhannesti ennen.
Oli jo iltakorva. Työtkin olivat tehdyt. Raukeana hän istahti, ja mieli
teki tarttua vanhaan kirjaan. Hän avasi sen ja äänettömässä mökin
hiljaisuudessa alkoi lukea ääneen:
"Sillä unohtaako isä poikansa ja hylkääkö äiti kohtunsa hedelmän."
Miten se osuikin nyt juuri moinen kohta! Harras, vaivalloinen ääni
syventyi. Vaikertelevana värisi se yöksi hiljenevässä mökissä.
"Ja jos", jatkoi hän, "jos äiti unohtaisi sen, jonka hän kantanut on,
ja jos isä ei pojallensa leppyisi, niin en minä kuitenkaan sinua
hylkää, sillä minä olen sinun turvasi ja sinun Jumalasi..."
Se soi niin raukeana, mutta samalla selvänä siinä iltahiljaisuudessa ja
mielien ollessa murheisina. Hämärsikin jo hieman. Hän jatkoi:
"Jos kuolema sinua piirittäisi ja yö ympäröisi sinua, niin elä pelkää,
sillä minä valvon..."
"Ja jos sinä rikkonut olet ja jos sinä synnissä vaeltanut olet, niin
elä epäile, vaan palaa luokseni, sillä minä olen sinun isäsi..."
Miten lohdullista, ihanaa, suurta! Hän jatkoi:
"Sillä vaikka maailma on armoton ja ihmisen sydän kova kuin kivi, niin
olen minä sinulle rakkaus ja rauha..."
Miten rohkaisevaa! Hän vieläkin jatkoi:
"Sillä niinkuin tuhlaajapoika palasi isän luo, kun kaiken tuhlannut
oli, ja isä hänelle sylinsä avasi, niin avaan minä sinulle sylini nyt
ja aina iankaikkisesti. Aamen!"
X
Joitakin päiviä oli kulunut siitä, kun pienet esihallat olivat kevyesti
kulkeneet näiden seutujen yli. Eivät ne olleet sanottavaa tuhoa
tehneet. Olivathan vain vikuutelleet arimpia viljoja ja niitäkin
ainoastaan hallanarimmilla alavamailla.
Mutta ne olivat huolestuttaneet mieliä. Tavallisestihan ne pienhallat
olivat varsinaisen hallan oireita, varoittajia. Huolestuneina oli
tarkattu taivaan merkkejä ja koettu ennustella, mihin päin ilmat
muuttuisivat. Kuulaaseen se tavallisesti veti iltaisin taivaan, ja
myhäilevä tyyn'ilma ei ennustanut hyvää yötä.
"Herra armahda tätäkin aikaa taas!" oli usea huokaillut silloin.
* * * * *
Tänään oli ollut hikinen päivä. Aamusta iltaan oli päivä kihottanut
kuin sumun halki paahtaen, vaikka oli kautta koko taivaslaen ihan
selkeäväristä sineä. Tuulta ei nimeksikään. Hyttyset survoivat
iltapuolella ahkerasti, ja se kaikki käänsi taas katseet ilmanenteitä
kohti.
"Siinä meilläkin on ainoa leipä niissä viljelysvähissä", puheli jo Mari
huolestuneena, ennenkuin aurinkokaan vielä laskuansa läheni.
"Ka... Minkäpäs sille osaa... Mikä on tullakseen, se tulee", virkkoi
siihen Olli.
"Ohhoi meitä syntisiä ja meitä avuttomia Jumalan lapsia täällä!"
Se tuli Marilta taas kuin yksin puhuen, vanhaan tapaan, alistuen. Oli
niin kuulasta ja niin omituista ilma ja ilta. Ainoa vanha lehmä märehti
veräjällä. Ei sen kellokaan nyt kilahdellut. Veräjänkorvakoivu pujotti
äänetöntä latvaansa ilmaan, ja sen uloimmalla oksalla istui yksinäinen
peipponen, pää kallellaan, kuin suruisena, ja kuin olisi sekin ääneti
taivaanmerkkejä tarkannut siinä.
Mutta muutoin? Ei mitään erikoista. Tai jos sitä erikoista oli, niin
oli se outoa tavallisuutta, jossa raskas korpi vain lepäilee, yö
varustelee nousuansa ja mielien yli levitäikse huoli.
"Tip!"
Ei mitään. Se yksinäinen salopeipponen se vain sieltä koivusta tipautti
äänensä salomaan rauhaan.
* * * * *
Ei ihme, että uni ei sinä yönä ottanut tarttuaksensa silmään eikä huoli
lähtenyt mielestä hetkeksikään. Iltasella, kun aurinko oli juuri
laskenut, tarkasti Olli taivaanrantaa, eikö siellä näkyisi
pilvikaistaa, tai jotain, joka ennustaisi, että yö on lientyvä
pilviseksi.
Mutta ei näkynyt. Siellä länsitaivaalla paloi vain tyyni iltapuna,
punaten koko sen rantaman ja valuen metsienkin yli kuin värivaippa.
Vähän loitompana kohoavalla mäkiahon töyryllä nousi yksinäisen
suurkoivun latva uljaana punataustaa vasten, ja aivan sen latvan päässä
istui suuri koirasmetso katsellen häneen päin.
"Miltä se näyttää?" tiedusti huolestunut Mari palattua.
"Ka, mistäpäs sen osaa nähdä!" Ei hän muuta tiennyt sanoa. Ja vaimo
lisäsi ainaiseen tapaansa:
"Kunpa Herra auttaisi nyt vaikka tämän yhden yön yli kunnialla!"
* * * * *
Kesäöitähän ne vielä olivat. Sammuksissa kytivät vielä tähdet, ja
kuukin oli voimaton kuten aina kesällä. Puoliyön seuduissa seisoksi
Olli taas mökin pihalla ja tarkasteli. Oli aivan selkeää, aivan tyyntä.
Tähtisiementö kyllä tuikki, mutta ne tuikkivat pieninä kuin kipinät,
terävinä kuin taivaan kanteen kiinni pureutuen. Mutta ilma oli toki
kohtalaisen lämmin. Ruisrääkkä kumautti kertasen. Yökuulaassa, herkässä
ilmassa harhaili sen ääni kuin siitä aivan irrallaan vapisten.
"Ei tuolla taida vielä niin kovin suurta hätää olla", rauhoitteli hän
tupaan palattuansa Maria. "Mitä sitte aamupuolella tullee."
Ei sitä hätää tuntunut olevan vielä aamusarasteessakaan, kun hän taas
kävi tarkkaamassa. Idässä alkoi jo liikahdella eloa: taivaanrantaan
irvistäytyi punainen ruskosuikale, josta kohosi hienosti hopeoitunut
valoharja, himmeä tosin, vain tarkaten huomattava. Hiljaa alkoi se
punehtuma levetä. Hän katsoi sitä hyvän tovin. Valo levisi,
kuulakoitui. Kohta soi halki taivaslaen kepeä, kuulas aamuväri, joka
oli niin herkkää kaikelle, kuin olisi se jotain väreilevää alkueetteriä
ollut.
Mutta hätää ei näyttänyt olevan. Ilmassa tuntui hienoista lämpöäkin,
eikä kuuraa missään näkynyt.
"No Herran-kiitosi" rauhoittui jo Marikin ja koki saada vaikka
hetkiseksi nukahdetuksi.
* * * * *
Mutta juuri auringon pilkahtaessa se tuli. Se pisti kuin neulalla,
yhtäkkiä, terävästi. Kaikki tapahtui nopeasti, yhdellä pistolla, ilman
ääntä, halki koko seudun. Vesisen jyvän arka neste ei ehtinyt
värähtääkään. Sitä vain kirpasi hieman, ja kaikki oli valmista: nesteen
elinvoima oli kuollut, jyvä arvotonta akanaa. Tähkä alkoi hiljaa
jäätyä, ja kun lämpömäärä yhä laski, alkoivat vesilätäköt riittyä ja
olivat kohta jäässä.
Ja nyt.
He seisoivat mökin pihalla molemmat, katsoivat, mutta eivät puhuneet
sanaakaan toisillensa. Aurinko oli jo ylennyt. Aamukylmä oli terottunut
kovimmillensa. Hallakuura härmäili puunlehtiä hienoisella hopeavärillä.
Jäätyneet lätäköt kiiltelivät, taivasväri oli kalseutunut kylmemmäksi,
kovemmaksi, ja maan hallakuuraiset värit kuvastuivat sitä vastaan
kepeinä ikäänkuin soiden ja helisten.
Mutta vainioilla seisoi paleltunut vilja hiljaa, kuin hämmästyneenä
siitä, mikä oli äsken sen yli käynyt. Jäätyvät tähkät nuokkuivat korren
päässä kuin menehtyneinä, ja ihmisten harmaat katseet tuijottivat
siihen äänettömyyden tyhjyyteen, josta hädässä apua toivotaan, siihen
tyhjyyteen, jossa ei ainoakaan tarkkaaja ole koskaan nähnyt muuta kuin
kuun ja tunteettomia tähtiä yöajoilla ja päivisin iäti omaa teitänsä
kieriksivän ja kirmaavan päivän.
* * * * *
Niin se oli sitten näköjään alkanut elämä kuin ennenkin. Mutta se näkö
oli vain ulkonaista. Haavat se oli lyönyt syvälle sinne, mistä ne vain
verkkaan aukenevat, näkyvät aikansa ja sitten taas arvettuvat.
Hätää se näet oli tuonut ja huolta tulevaisuuden suhteen. Kukin koki
nyt periä saatavansa naapurilta, eikä kellään ollut mitä toiselle
velaksi antaa. Kenpä sitä tiesi milloin ne saisi takaisin. Ehkä ei
koskaan. Ja kunkin itsensä edessä oli sama pitkä talvenselkä.
Niinpä oli Saukkokin ahtaalla. Se tiukkasi nyt tuvasta rahoja pian,
muutoin uhkasi toiselle myödä. Riippa, jolle hän oli hieman velkaa,
vaati pois omaansa, ja hänen täytyi pitää nyt ajoissa omastansa kiinni.
Sitä se taas selitti Ollille, kun he halla-aamun lähiaikoina osuivat
yhteen metsäpolulla.
"Niitä kun on minullakin siinä penikoita tuvallinen, niin ei siinä
auta... Varsinkin kun nyt halla taas vei kaiken", selitteli se hänelle.
He astuivat jäletysten. Olli koki pysytellä perässä ja suostutella
odottamaan:
"Kun nyt tässä joutaa pääsemään Siljan puheille kaupunkiin, niin
tottapahan sitte..."
Saukko ei vastannut, ääneti vain jatkoi kulkuansa, Tuli taas vaikea.
Hän koki astua rehvaista perästä ja taas jatkoi:
"Se on Silja vaan muuttanut pois entisestä paikasta, niin senvuoksi on
kirje jäänyt saamatta..."
Ei se nytkään vastannut. Tuntui kuin olisi astuntaa kiirehtien kokenut
päästä eroon hänestä. Notkuvin polvin rumpsutti hän perästä ja jatkoi
vaikeaa puhettansa:
"Mutta kyllä ne poliisikamarissa ovat sanoneet tietävänsä sen uuden
herrasväen... kun tästä nyt vaan itse sinne kuontuu..."
Pitkän matkan jatkoi hän sillä tavalla, kuin yksin puhellen ja kokien
perässä pysytellä. Mutta tienhaarassa erotessa se Saukko toki lupaili,
ilmoittaen lyhyesti:
"Ka jos ennen lumia Siljalta saat, niin... Jos tuota sitte koettaisi
odottaa vielä."
* * * * *
Ne olivat hallayön jälkeisinä päivinä alkaneet masentua, ne saloeläjät
siellä korvessansa. Oli odotettu saarnamiestäkin jo. Varsinkin
vaimoväki oli sitä kaipaillut. Eivät he nyt välittäneet Manu Juupasta,
sillä viime aikoina he olivat alkaneet varmeta sen julistavan jotain
uutta oppia. Lisäksi oli se tullut entistä omituisemmaksi,
salaperäiseksi ja viisaaksi, eivätkä papitkaan sitä enää sietäneet koko
miestä.
Mutta ei sitä saarnamiestä vaan osunut tulemaan. Eräs omakyläläinen
kyllä oli, mutta eivät he siitä olleet koskaan erityisesti pitäneet,
vaikka se vieraissa kylissä oli aivan pieni profeetta.
Tänään se kuitenkin oli puhunut Sanasta. Koko joukko sillä oli
kuulijoitakin, Peitson tupa miltei puolillaan. Mitään erityistä
henkistä herätystä ja innostusta ei siellä tietysti nyt ollut, mutta
sen sijaan paljon mielenmurhetta ja halla-aikojen tavallista
masennusta. Manu Juuppakin siellä sattumalta oli nyt kuulijoiden
joukossa, vaikka hän ennen oli yleensä toisten saarnojen kuulemista
kartellut.
* * * * *
"Me olemme syntiä tehneet, ja siksi Herra on vitsansa meitä kohti
kääntänyt ja antanut hallan tulla."
Niin se saarnasi ja todisti. Kaiken onnettomuuden se sanoi olevan
synnistä johtunutta, rangaistusta.
"Ja jos emme me itse olisikaan syntiä tehneet, niin ovat sitä isämme
tehneet. Ja Hän on kiivas Jumala, joka etsiskelee isien pahat teot
lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!" jatkoi se
selitystänsä.
"Ka syntisiähän me olemme... me ja meidän isämme hamaan... niin ja niin
monenteen polveen asti."
Se oli kuulijoidenkin ajatus. Halla-aamujen jälkeen on maa altis
siemenelle. Usko otti juuren maahan, nousi pian oraalle, alkoi versoa
ja kasvaa kortta, joka kerran tähkäpäänkin kantaa voisi. Varmana niiden
ajatuksesta vahvistikin nyt saarnaaja:
"Sillä Hänestä ne profeetatkin todistavat, että kun Israelinkin kansa
rikkoi, niin..."
Hän selitti miten Herra oli ollut silloin vanhurskas: Ei ollut jättänyt
pahaa rankaisematta, vaan oli lähettänyt tuliset käärmeet ja muut
vaivat, ja että niin on nytkin käynyt ja aina niin käyvä on.
"Sillä Hän on vanhurskas, joka rankaisee pienimmänkin pahan... Aamen."
Miten oikeaa ja selvää se kaikki kuulijoista olikaan nyt!
* * * * *
Saarna oli jo loppunut, kun Kusti osui tulemaan tupaan. Vakavina ne
siellä istuksivat, eivät puhuneetkaan muuta kuin jonkun harvan sanan.
Kusti tiesi, että ne katsovat häneen karsain silmin, mutta viis hän
siitä. Ne olivat kylällä vihjailleet hänen elämäänsä, siten ärsyttäneet
häntä, ja hän aivan haki riitaa voidaksensa näyttää mikä hän on.
"Mitäs sitä tälle Kustille kuuluu?" kysäistä tokasi siinä joku, mutta
ei hän viitsinyt vastatakaan. Hattu syvällä päässä istui hän vain omia
olojansa.
"Joko se nyt vielä lisäksi on niin ylpeä, jotta ei enää sydän anna
vastatakaan!" kuuli hän jonkun vaimoista mutisevan uunintauspuolella.
Joku toinen eukko huokaili siihen.
"Mutta se synti!... Se maailma ja se synti!" kaikerteli silloin
ensimäinen vaimo oman puheensa johdosta, kuin yksin huokaillen.
"Oliko se tänne päin tarkotettu?" kysyä murahti silloin jo Kusti
vihaisesti. Ne vaikenivat. Kai ne pelkäävät. Hyvä toki että jo älyävät!
"Vai omaa lihaasiko sinä maailmalla tarkotat?" jatkoi hän riidantekoa,
yhä vain siinä kumarassa synkkänä istuen.
Eivät ne taaskaan ääntäneet. Hän ärtyi ja olisi halunnut, että ne
tarttuisivat. Oli syntynyt äänettömyys. Joku eukko vain huokaili.
Vihdoin eräs herännein ja uskostaan rohkein niistä alkoi Kustia
tarkoittaen päivitellä:
"Niin se on kuin äsken Sanan saarnaaja sanoi: Jotta me olemme syntiä
tehneet... me itse tai meidän isämme..."
Hän olisi kai jatkanutkin, mutta Kusti arvasi sen olevan hänelle
aiottua ja katkasi ynseällä, äkäisellä:
"Pidä se leipäloukkosi siellä kiinni, eläkä sitä pöperröstäsi siitä
situ!"
Ja ne vaikenivatkin ja ainoastaan huokailivat hartaasti ja ilkeästi.
Häntä se ärsytti. Mutta vaimokin alkoi selviytyä ja sitäkin harmitti ja
ärsytti Kustin ylpeys ja loukkaus.
"Mutta on se toki Jumala vanhurskas!" alkoi se jo hartaalla, ilkeällä
äänellä Kustia uhmaillen pistellä. Mutta se siitä vain ynsistyi ja
ärtyi:
"Vanhurskas!" alkoi se halveksuvalla äänellä ja lisäsi:
"Sekö se on vanhurskas, joka antaa sataa niin väärille kuin
vanhurskaillekin!"
Se tuntui aivan jumalattomalta, mutta Kustia itseään se vain rohkaisi,
ynsistytti. Nyt se vielä lisäsi halveksuen:
"Ja vielä itse kerskuu sillä, jotta Hän antaa aurinkonsa paistaa yhtä
hyvin pahoille kuin hyvillekin!"
Alkoi tuntua monesta jo raskaalta olo.
"Ja vielä juuri niille väärille se sataakin enemmän sitä siunaustaan...
Kun oikeat ja kunnon ihmiset saavat kerjuilla kulkea ja niitä vaan
mökin mailta mierontielle potkituttaa!" lisäsi Kusti entistä ynseämpänä
ja synkempänä.
Ei tietty mitä sille sanoa. Eivät akatkaan nyt edes erin kuuluvasti
huokailleetkaan. Oli kuin puheenpuute.
"Niks!... Niks, niks!... Niks, niks vaan!" pisti vihdoin Manu Juuppa
viisaasti, omituisesti, kuin olisi jostain voitosta sillä iloinnut.
Mutta ei se Kusti nyt näyttänyt siitäkään mitään välittävän. Entistä
ärtyneempänä nousi se lähteäksensä, heilahti rennosti ja kerskui kuin
uhitellen:
"Mutta nää akka-karhut ne vaan sitä sanaansa jauhavat ja jauhakoot,
mutta tämä poika sanoo siihen että: sap-saameri vaan!"
Ja rennosti vetäsi hän hattu-reuhkaa syvemmä päähän ja poistui tuvasta
ja jotain laulua hoilotellen loittoni talosta tietä pitkin, painuen
peltoaukeilta korpien yksinäisiin hämäriin.
* * * * *
Se oli Olli Variksen masennuksen aikaa.
Kustista olivat jotkut syytelleet häntä, kun se oli heitä loukannut ja
härnännyt.
"Mitä hän sitä Simo Viikillä tänne haettikin!" Niin olivat kylällä
soimailleet, ja akat juorusivat sen taas hänen korviinsa. Joku oli
häntä jo sillä asialla korvinkuullenkin pistellyt.
Nyt Kustin lähdettyä alkoivat ne taas sitä muutamin sanoin huokailla,
varsinkin akat. Se sopikin saarnan aiheeseen, ja joku päätteli:
"Siitä sen nyt näkee taas..."
Niin että saarna on tosi, tarkoitti hän sillä.
"Sillä", jatkoi hän, "jos ei siinäkään olisi syntiä, niin ei se olisi
tuommoiseksi rentuksi hänkään maailmankorvilla kulkemaan joutunut!"
Sitä uskottiin ja sille nyökytettiin hartaasti, surkutellen. Manu
Juuppa, joka oli kaikkea kuunnellut, puuttui nyt äkkiä asiaan, vetäen
viisaalla äänellä epäilevää:
"Eee-e!"
Jotain omituista ne arvasivat hänen taas sanovan. Hän alkoikin:
"Kun Jeesuksen eteen tuotiin sokea, niin... Mitäs se _Hän_ sanoi?"
Hän odotti vastausta viisaana, voitonvarmana, mutta eivät ne puhuneet.
"Kun juutalaiset Häneltä kysyivät, jotta tämä sokea itsekö se vaiko
hänen isänsä se syntiä teki, kun tätä rangaistaan... Niin mitäs se se
Hän sanoi?" toisti hän selittävästi. Mutta taas ne vaikenivat.
"Aa-aa!" veti hän silloin viisaasti, kuin asiansa täysin voittanut, ja
alkaen kohottautua lausui hän varmasti, jyrkästi, kuin iskien:
"Ei..."
Hän olikin jo sauvoinensa lähtövalmis ja jatkoi varmasti:
"Ei tämä Kusti itse eikä hänen isänsä ole syntiä tehneet, vaan ne
_muut_... Ne muut ne ovat tärvelleet jo koko maailman niin piloille,
että siinä..."
"Aa-a!" aikoi hän jo lopettaa, mutta lisäsi kuitenkin poistuessaan:
"Että siinä ei enää lujakaan voi lankeamatta elää."
Ja ikäänkuin surullisena lähti hän sauvoinensa lynkyttämään, peltojen
halki häviten siihen hiljaisuuteen, jonka muodosti jäyhä, terve korpi.
* * * * *
On ilta, yksi monista. Päivänvaloa on enää hienoiseksi häiväksi vain.
Iltahämärä alkaa saeta öisemmäksi.
Kotimökkinsä lähellä, aholla, missä muinoin lapsena oli leikkinyt ja
pikkukivistä talosia rakennellut, istui Kusti yksin. Hajonneet olivat
ne kivitalot. Haihtuneet olivat ne lapsuuden viattomat päivät. Minne?
Miksi? Ken sen tietää.
"Ah!" huokasi hän siinä itseksensä, ja pää painui alas rinnan yli.
Mutta ilta vain pimeni yöksi. Taivasväriin pureutui ja hohti kipinä
siellä täällä. Ne kipinät alkoivat hehkua ja isota. Kohta paloivat ne
täydellä elokuisella heikolla valolla.
Mutta mies istui aholla ennallansa.
Olikinhan se toki leuto yö. Jo nousi kuu korpien takaa kelmeänä.
Sarastava aamuvalo se kai sen niin kelmeäksi teki. Ääneti se kohosi,
hiljaa nousi korpimaiden yli kulkeaksensa, ja aamun tuloa sen nousu
näinä aikoina jo ennusteli.
Mutta yhä istui entinen lapsi aholla, jolle rakennetut kivitalot jo
aikoja sitten iäksi hajonneet olivat.