Mäkimaita ne olivat, joiden läpi hänen paluutiensä kulki, ja yhäti
vaihtelevia niiden näköalat. Notkot painuivat kukkuloiden, töyräiden ja
mäkien väliin syviksi pohjiksi. Hietaharjanteet juoksivat paikoin
kepeinä selkinä, paikoin jykenivät somerkankaiksi, joilla honka soi
kuivana ja nivakoivut olivat vetäneet runkojensa syyt niin lujiksi,
kuin olisivat aikoneet niistä iäistä työtä tehdä. Ei näkynyt ihmiseloa,
ei asutusta. Erämaa siellä vain rauhassa oli ja valtaili aloja kuin
siivet levällään. Vain joskus tipahti salolinnun tirskahdus tyhjään
äänettömyyteen, ja sisiliskon liikahduksesta kahahti joku kuiva ruoho.
Ja siinä raskaan jalkakäynnin ohessa tekivät ajatukset nyt työtänsä
omin neuvoin, ilman tahdon ohjausta.
"Olisihan tätä maata!" kuvastui hänen päässänsä siinä keskellä
korpimaiden paljoutta, jossa oli linnunlentämät asumatonta.
"Tässäkin tämmöistä hyvää noropohjaa!" jatkui ajatus. Edessä rynnisti
siinä vuoriharjan ryhmyinen kiviseinä ylös, ja sen juurella uitteli
soliseva puro kirkkaita vesiänsä noropohjaa pitkin alas johonkin. Nuori
sekalehto, joka oli vallannutkoko noron, julisti, että maa on siinä
multaista, semmoista, joka on siemenelle altis, antaa sille kaikkensa
riemuiten kuin äidinrinta.
"Mikä olisi tässäkin eläessä, jos..."
Mutta ei. Kulkua oli jatkettava. Jalat vain notkahtelivat raskaasti.
Ajatus jatkoi työtänsä kuin siihen yhteen asiaan ummehtuneena.
"Ja tässäkin!..."
Järvi oli siinä puraissut lahtipoukaman syvälle erämaan korpeen.
Rantamaa näytti olevan järven lahjaa, sen aaltojen kantamasta mudasta
keräytynyttä. Se aivan ikävöi auraa, joka sen hiljaa kääntäisi, niin
että aurinkoa pääsisi valumaan sen multaan, joka nyt ainaisessa
pimeydessä lepäsi. Siementäkin se ikävöi, siementä, jolle se olisi
liiallisten neitsytvoimiensa runsaudesta riemuiten antaa voinut.
Mutta turhaan se odotti. Aalto sinne vain joskus yksin uivaa sotkaa
kantoi, ja tie johti sinne miestä, joka avuttomana etsi ja kaipasi
maata kuin kevätlintu rauhallista pesänpaikkaa, kun sen entinen pesä on
säretty ja emon munimisaika on siinä ihan edessä jo.
"Kun siihenkin vaan siementä ja työtä panisi, niin kasvaisi että
ökisisi", laski ja järkeili hän siinä maan muohkeutta ajatellen.
Ja niin loppumattomiin. Niinkuin umpeen tuiskunneella talvitiellä ei
ole muuta kuin lunta ja lunta, niin ei hänenkään umpeen menneissä
ajatuksissansa ollut enää mitään muuta kuin maata.
Maata... maata ja maata vain...
Niin hän jatkoi. Oli jo loitonnut omille erämaillensa, kauas tehtaalta.
Tsyt...
Ei mitään. Iso uroskarhu siellä vain näkyi mäellä myllertävän.
Rauhallisena se vieritteli isoja kiviä vierimään mäkeä alas ja nautti
katsellessansa miten ne ryskien mennä jyrisivät rinnettä myöten alas.
Mutta hänet huomattuaan se jätti huvinsa ja lähti juosta jolkuttamaan,
korpikuusikkoon häviten.
Hän jatkoi taas kulkuansa. Väsyttikin jo ja tuntui tulevan nälkä. Ohi
ajoi silloin pari kuormaa markkinamiehiä. Ne hoilasivat ja retusivat,
löivät hevosiansa ja kerskuivat. Näkyivät kaikki olevan nuoria miehiä
eivätkä tämänseutulaisia.
"Hei, ukko!" huusivat ne hänelle kohdalle päästyänsä. "Tunneks sä
Limperin tyttöä ja ooks sä markkinoilla halannut punahelmaa mamman
lasta!"
Hän raivautui kauas tiepuoleen, ja joukko lasketteli hyvää kyytiä ohi
remuten ja reuhaten:
"Hih!"
* * * * *
Jalkoja raukasi jo. Vain vaivoin nousi pieksu enää tiestä, taas siihen
uudestaan painuaksensa, noustaksensa ja niin yhä jatkaaksensa.
Mutta siinä kotikylän rajamailla osui Saukko ajamaan samaa matkaa ja
käski nousta kärriin. Se oli nyt jo päättänyt Ville Hukan kanssa kaupat
ja ilmoitti sen Ollille.
"Paljonhan minä siitä joutavasta sille maksoin, mutta kun siinä olisi
muuten mennyt velka", lisäsi se kuin kauppaansa katuen. Hevonen nyhti
kuormaa mäkitöyryä ylös. Siinä oli Saukolla hyvää aikaa miettiä ja
punnita.
"Minkälaiset", alkoi se, "siinä ovat ne rakennukset... Niin jotta
paljonko arvoiset?"
"Ka, vanhathan ne jo", sai siihen Olli tokaistuksi. Oli junnauduttu jo
mäen päälle, ja Saukko jatkoi:
"Tässä kaupassa menevät rahat niin näppiänuolten, että taitaa täytyä ne
myödä, jotta pääsee vähän alkuun ja talven yli."
Tuli vaitiolo. Hevonen sai kävellä iltiksensä. Piippu lerppui Saukon
ikenissä juur-juuri vain siinä pysyen vielä.
"Se tää Vilskan Heikki arveli ne ostaa... Niin jotta olisikohan noista
kaksisataa sopuhinta", jatkoi se nyt sitä tiedusteluaan.
"Ka..."
Sanottava loppui siihen. Saukko pani uuden tupakan, näytti yhä
miettivän asiaa ja tarjoten tupakkaa Ollillekin käänsi äkkiä:
"Vaikka saisithan ne sinäkin ostaa itsellesi samalla hinnalla... Jos
haluat."
Ja vähitellen siinä hevosen astuessa hän alkoi hieroa kauppaa ja
kysellä miten oli Ollin rahansaanti. Hän itse tarvitsi viimeistään
ennen sulan loppua.
"Niin jotta sopisiko se sinulle siksi ajaksi?" kysäsi hän. Olli alkoi
sitä tylsästi laskea ja toivoa, puhui jo taas Kustistakin ilmoittaen:
"Ka onhan siitä Kustin tulosta toivoa. Eikö se toki tuon vertaa
voine..."
Se tuntui hänestä hyvinkin varmalta nyt taas, se olenkorsi, nyt kun
hätä taas pakkasi päälle uudelta puolen ja joku tie näytti samalla toki
avautuvan vielä.
"Ja sitte vielä Siljalta on toivoa... Kuuluu vaan muuttaneen toiselle
herrasväelle, niin jotta ei ole saanut kirjettä, mutta käyn tästä itse
hänet etsimässä, niin tottapahan sitte", selitteli hän vaivalloisesti,
raskaasti jauhaen. Suolaiset hikipisarat aivan kihosivat taas otsasta
ja alkoivat raivata tietänsä karujen poskien yli hiljaa alas putoamaan
pyrkien.
"No... Koeta nyt sitte puuhata!" kehotteli häntä vielä Saukko, rapsasi
hevosen hölkkäjuoksuun ja käänsi puheen heinäntekoon ja muihin
asioihin, ja niin he joutuivat tienhaaraan, josta Olli lähti jalkaisin
kulkemaan korpitietä myöten mökki-pahaansa kohti.
* * * * *
Alkoi jo painua aivan illaksi, kun hän korpitietä käyden mökkiänsä
lähestyi. Hiljaa iltakirkkaudeksi seestyvässä ilmassa leikkautuivat
kaiken piirteet yhä selvempinä. Päiväiset äänet olivat jo vaienneet,
Siellä täällä survoivat vain hyttysparvet ja kuului jokunen raksahdus
tai tipahti joku yksinäinen väsyneen linnun tirskahdus metsästä, polkun
lähettyviltä.
Tämän lopputaipaleen alussa oli tuntunut kuin virkeämmältä. Se Saukon
kaupanhieronta oli valostanut hieman mieltä, ja levähtänyt jalkakin
nousi keveämpänä.
Mutta mökkiä yhä lähetessä alkoi taas painaa, ties miksi. Eihän sinne
ollut iloisia kuulumisia Annaltakaan vietävänä, ja muutenkin... miten
lie ollutkin kaikki nyt taas.
Siinä tuli jo aho. Sen yläreunalla törrötti jättiläiskelo, kuivia
oksiansa sikin-sokin pujotellen ja piirtäen kuvaansa autiota
iltataivasta vasten kuin mikä yksinäinen puuaave, jonka ympäriltä on
kaikki nuori, elinvoimainen ikäänkuin paennut.
Aivan niin yksinäiseltä, kuivalta, johonkin aaveena törröttämään
jääneeltä tuntui elo ja oleminen siinä nyt... Mitäpä siitä missä
törröttää ja missä jo kuivuu ja kaatuu.
"Mitäpä näistä mökeistä tässä enää! Elää elonsa ja on olonsa, niin
tottapahan loppu tulee", pääsi häneltä siinä jo.
Tie teki mutkan, painui noroon, jossa oli vanha, jo lehdottuva työmaa,
ja kohosi taas aho-pahalle. Kuivuneen lepän oksalla istua kyykötti
siinä yksinäinen varis, pää hartioiden väliin vedettynä.
Aivan niin se nyt kyykötti koko elämä ja mieli itseensä uponneena,
mistään elähtymättä.
Mutta mitäpä siitä. Hän lähestyi jo mökki-rähjää. Siinä oli vain harju
enää välillä. Edessä paloi iltataivas punaisena. Ainoastaan kapea
pilvisuikale oli vetäytynyt sen halki, leikaten siihen tasaisen, suoran
viivan. Harjulla kasvavien honkien vankat rungot leikkautuivat ruskoa
vasten selvinä kuin pylväistö. Latvus-osat kuvastuivat samaan taustaan
tumman vihreinä, hiljaa, rauhallisesti, ja runkopylväiden lomitse näkyi
tulipunaisena hohtava aurinko, joka oli juur'ikään laskemassa, yöpyen
hiljaa taivaanrannan taa.